Muisteluksia ja suakkunoita

Koti pieni kuusikossa, pienen mäen kainalossa. Multamäki nimi sillä, jossa oltiin leikkisillä.
Kuusi meitä oli lasta. Minä olin viides vasta. Poikaa siinä oli kaksi, ne ne tuli vanhimmaksi.
Sitten neljä tyttölasta. Nuorin oli pieni vielä. Siellä pyöri kaikkein tiellä.

Isä kuoli aikaisehen. Olin viisi vuotta vasta. Äiti oli suruun kuolla. Hällä oli paljon huolta, kun ois tuota leipäpuolta. Riittihän tuo leipä aina, vielä piiraat lauantaina.

Koulus meillä luvut luisti. Kaikilla ol hyvä muisti. Miel` ois tehnyt jatkamahan, mut se ois tullut paljon maksamahan.

Siinä suureks sukennuimme, aikuiseksi ylenimme. Ol se ennen onnetonta, kun ei tytöill` ollut työtä. Sen kun mennä miehelähän, taikka piiaks piikomahan. Harva tyttö heti emännäksi pääsi. Ensin miniänä hääri. Nyt on aika sentään toista. Työtä löytyy monenmoista. Äiti mietti mielessänsä, minne nämä tyttölapset tästä pian joutunevat. Eipä oisi mieltämyöten panna piiaks piikomahan. Toisen töihin taittumahan. Kunpa onni heille koittais, joku poika voittais.

Vanhimmalla siskoksista oli seura sopivasti. Eipä ollutkaan hän tytön mieleen, niin sekin toive meni pieleen. Tuumi tuota naapuritkin. Millainen tuo poika lienee, joka tuonkin tytön vienee?

Toinen tyttö tasaisempi. Naapurpoika häntä mieli. Enpä huolikaan ma tuosta. Enkä anna perähän juosta. Vielä tuonne ehtinehen mennä. Enpä heti lankaan lennä. Sitten tuli aikuiseksi kolmas likka. Oisko hänessäkin vikkaa? Hänpä mietti mielessänsä. Ei mut tää on liikaa,kun on kolme vanhaa piikaa. Hänpä saikin seurahansa, pojan potran puolehensa. Ei hän ollut aivan tästä. Oli toisest pitäjästä. Tällä pojal`olkin pontta minun mieltä miellytellä. Mietin tuota mielessäni, mistä paremman mä saisin. Jospa tämän nappajaisin. Mitäs täs` on miettimistä. Tuosta saankin kultakävyn. Äidilleni tuon ma vävyn. Sattui mieskin mieltä myöten. Ei hän joisi koskaan viinaa. Ei hän sillä mua piinaa. Kylän ämmil` tuli hätä. Sulle sanomme me tämän. Suuren talon miniänä eipä helppo ollaksesi. Suuret siel` on työtkin sulla, voipa vielä itku tulla. Sanoin heille. Ei mun olon mene tukkoon. Pankaa vaan nyt suunne lukkoon. Niinpä siitä tuli tosi. Kun hän viellä äidilt` kosi. Kevähällä kihlat tuli, kun jo maasta lumi suli. Tuli sitten syksypuoli. Kun jo häitä hommattihin. Siel`ol` paljon vierahia. Pappi myöskin oli tullut. siellä meitä vihkimähän. Hänpä solmun solmieli liiton lujaks liittäeli. Tulin sitten tuttavaksi anopin ja apen kanssa. Oli sulholla sukua. Viisi hällä velimiestä sekä myöskin sisaria. Eräs setä häistä lähti. Teille annan hyvän neuvon. Anteeks `aina antakaatte, toisillenne toimissanne.Ei oo aina elämässä onni niin kuin nyt on tässä. Hyvä neuvo jäikin mieleen, konsa olo meni pieleen.Alkoi siitä arki tulla. Arka mieli aina mulla. Mitä töitä toimittelin. Siellä suuri lehmälauma lypsäjiä odotteli aamusella aikaisella. Sieltä tulla tuulosena anoppia auttamahan. Pian pöytää kattamahan, että saisi perhe syödä. Siitä kaikki kerkeästi ken millekin kedolle. Peltoa talossa paljon, eipä jouda jouten olla. On mentävä mukahan, milloin sinne milloin tänne. Aina vielä päivälypsyt. Lehmät oli levottomat, niitä puri paarmat aina. Joskus kaadoit maitorainnan. Tuosta paha mieli mulla, aina tahtoi itku tulla. Muista aina sijat. Sai siin` ryppii kaikki lijat.

Anopilla aina vaiva. Kun ol` leini luokse tullut. Ei hän voinut leipoella kipehillä käsillänsä. Siksi jouduin leipomahan. Kaikki leivät, kukkosetkin sekä pullat piirakatkin. Anoppi se istui aina suuren tuvan permannolla. Keinutteli itseänsä kahdenhengen keinusessa. Siinä usein lankaa kääri. Katsoi et` ei mulla menis mikään väärin.

Siitä mulla aina kova huoli, että riittäisi tuoleivänpuoli sekä piimät, keitot aina riittäis. Ehkä anoppikin sitten kiittäis. Kävi talos paljon vierahia, joita piti passaella. Heille ruuat rustaella. Talon tytär oli nuori vielä. Toinen kulkikin viel` koulutiellä. Illat oli aina iloisemmat, kun sai panna nutut naulaan sekä kädet kullan kaulaan. Tätä aikaa kesti mulla kuusi vuotta. Empä muistele tuot suotta. Siinä parhaat nuoruusvuodet meni. Tänä aikana meil` syntyi kaksi lasta. Sitten se ol` kiire vasta. Viimein aukes oman kodin ovi. Ei mun ketään moitiskella sovi. Yli puoli vuosisataa, on nyt tästä, tällaisesta elämästä. Myöhemmällä ijällänsä siskot myöskin sulhot saivat. Samoin miniänä olla saivat. Eipä äidin toiveet mennet hukkaan,kun ei vanhaks piiaks jäänyt kukkaan. Ennen tehtiin aina töitä. Eipä nukuttu ees öitä. Viljat puitiin riihes aamuvarhaisella. Ei sit joutant jouten olla. Pellavat ja villat öisin kehrättihin. Päivät niitä sitten kudottihin. Sukat, kintaat, käsin neulottihin. Nyt on lapsilisät, jolla valmiit vaatteet voipi ostaa. Sen kun rahat pankista vain nostaa. Vanhuksillakin ol`hyvä tuuri, joka onkin onni suuri. Valtio kun eläkettä maksaa. Miten kauankohan tuokin jaksaa? Luojan lahjaa tää on kaikki meille. Paljon oomme kokenehet elon teillä. Kolmet sodat, evakonkin kurjat ajat. Sepä muutti Suomemme rajat. Nyt on hyvä itseänsä hellii, vaikka vuotehella kellii. Ajatelkaa nuoret, lapset tätä, entisaikain elämätä. Muistakaatte taivaan isää kiittää. Hänpä teidän elämäänne onnen päivät liittää.

kirj. jouluna 1980 mummonne.

Linkistä alkuperäinen kirjoitus. (PDF)

Tyyne Tuunainen 75 vuotta

[Sivun alkuun]

Pauli Tuunainen: Muisteluksia lapsuuden ajasta

Luin suurella mielihyvällä Arvon muisteluksia, jotka ilmestyivät kotisivuillemme joulukuun lopulla. Tuollaiset muistumat ajalta ennen sotaa ovat hyvin arvokkaita. Ei moni enää pysty sellaisia omista kokemuksista tekemään.

Kerran haikailin keskustelupalstoilla nykyajan suakkunoita, siis sellaisia kirjoituksia, jotka koskisivat tapahtumia paljon myöhäisemmältäkin ajalta. Sellaisia ei ole näkynyt, lukuun ottamatta matkakuvauksia. Ymmärrän hyvin, että kirjoittamisen tiellä on monia esteitä: Vähäisimpänä ei ole varmaankaan itsekritiikki. Helposti tulee mieleen, että onko taitoni niin hyvä, että tuotos ansaitsee tulla julkaistuksi. Onko minulla sellaista sanottavaa, että se voisi ketään kiinnostaa.

Nyt tuntuu siltä, että Keskustelupalstalle kirjoittamisten myötä kynnys yrittää kirjoittaa on minun osalta alentunut. Ainahan voi ajatella, että vastuu siirtyy Pekalle kotisivujen operaattorina tai, jos läpäisee Pekan kritiikin, niin vastuu siirtyy savolaisittain lukijalle. Ajattelen niin, että voin kirjoittaa pikku tarinan enkä pyri suinkaan laatimaan sodan jälkeisen ajan historiaa. Sellaista ei tietenkään helposti voi laatia edes oman sukuhaaran osalta.

Korviketta Karijoelta

Ensi muistoni on vaiheesta, jossa olimme evakossa Karijoella. Olen kai ollut noin 3 vuotta vanha niihin aikoihin. Olimme Peltoniemen talossa, jonka lähellä virtasi joki. Äiti varoitti meitä joen vaaroista sanomalla, että siellä asuu paha-ukko. Puhe ei kai tehonnut. Kerran joelle mennessä siellä olikin paha-ukko odottamassa. Muistini mukaan se oli jokseenkin variksen pelättimen tapainen rumilus. Kyllä kai tehosi, koska seuraavana jouluna pelkäsin joulupukkia aivan suunnattomasti. Pukki kai käytti jokseenkin samoja rytkyjä kuin paha-ukko. Siinä meni joulun paras hetki äidin selän takana tutistessa.

Kerran menimme yhteen mökkiin (olisiko ollut Salomäen mökki) kylään. Vanhempi veljeni Pena (Pentti) oli mennyt sisään, jossa piti saaman kahvia, minun jäädessä ulos kinokseen leikkimään. Maistettuaan kupista sumppia oli Pena keksinyt oivan keinon livistää tukalaksi käyneestä tilanteesta. Oli ruoja sanonut kohteliaasti, että Paki (Pauli) tykkää kahvista ja että hän antaa oman kahvinsa minulle. Minä houkka menin nuoruuttani lankaan. Hörpättyäni suullisen en kyennytkään pitämään suussani tuota sanoinkuvaamatonta litkua. Saatoin tietenkin äidin noloon tilanteeseen huonolla käytökselläni. Sitä en muista tuliko selkäsauna – ehkä ei tässä tapauksessa. Ne jotka saivat juodakseen karijokelaista korviketta yhtä vahvasti suolattuna kuin Salomäen muorin sumppi oli, ymmärtävät mistä puhun.

Pohjalaisten puheessa ei D-kirjainta kuulunut vaan se korvattiin R:llä seuraavaan tapaan: meirän äirin (tai äireen) kurin (=kudin). Peltoniemen poika Aatu meni kouluun ja hänen isänsä halusi opettaa pojalleen R:n ja D:n eron, jotta Aatu voisi menestyä koulussa. Isännän kuultiin selittävän pojalleen seuraavaa: "Älä sano ree, vaan sano ree." Tästä helposti arvaamme, että juttu ei ehkä avautunut Aatullekaan. Ei tainnut olla tarpeenkaan, sillä leveätä pohjalaista murretta kuuntelee mielikseen vieläkin.

Mökkirähjässä Isossakyrössä

Karijoelta siirryttiin asutustilalle Isoonkyröön. Maat oli pakkolunastettu isoista Katilan ja Tromparin tiloista, joiden pääpaikat sijaitsivat Orismalan aseman liepeillä, noin 13 kilometrin päässä tilastamme. Nuo peltomaat olivat tilojen omistajille jokseenkin arvottomia, koskapa niitä ei ollut viljelty vuosikausiin. Pellonojatkin olivat jo umpeenkasvaneet ja vesoittuneet. Ympäristössä oli suuria soita, josta ilmeisesti johtui alueen hallanarkuus. Maat olivat pehmeitä mutamaita, varmaan suosta kuivaamalla tehtyjä.

Tilalla oli onneksi hyväpuustoinen metsä. Sitä tarvittiin rakennustarpeiksi ja riitti sitä myyntiinkin. Metsärahat olivat tosi tarpeeseen sellaisessa tilanteessa, missä kaikki rakennukset puuttuivat tilalta.

Rakennuksia oli tosin lukumärältään hyvinkin 30. Se johtui siitä, että pohjalaiseen tapaan joka toisen saran päässä oli pieni hirsilato. Siellä oli ilmeisesti ollut tapana kuivattaa heiniä maassa. Silloin on heinät jouduttu panemaan puolikuivina latoon. Latojen seinät olivat ulospäin kaltevat, jolloin heinät eivät olleet painuneet tiukkaan. Koska kussakin ladossa on ollut vain vähän heinää, on hirsien raosta kulkeva tuuli kuivattanut heinät loppuun. Meillä sitten korvattiin nuo pienet ladot muutamalla suurella. Hauska vaihe seurasi meille pojille, kun me saimme sitten romauttaa noita latoja kampeamalla seinän alapäässä olevia hirsiä paikaltaan. Siitä sai komean rysäyksen.

Muutto sattui myöhäsyksyyn, jolloin tilalla olevista rakennuksista ei ollut riittävästi suojaa ihmisille. Ensi alkuun olimmekin siitä syystä samalle perukalle sijoitetussa Soinisessa. Heidän mökkirähjänsä saatiin sanomalehdillä tilkittyä sen verran tiiviiksi, että lämpötila nousi plussan puolelle. Kun meidän tilalla olevaan kesätupaan saatiin tulisija ja ikkuna, voitiin muuttaa sitten omaan kotiin.

Makeita lanttuja ja herneitä

Paikka oli hyvin syrjäinen. Matkaa kaupalle oli noin 5 kilometriä. Puolet matkaa tiestä oli niin heikkoa, ettei siitä päässyt muuta kuin hevosella ja jalan. Kaupalla oli lähin puhelin ja samoin sähkö. Meille ei koko siellä olon aikana saatu sähköä eikä puhelinta. Yhtään naapuria ei ollut näköetäisyydellä siihen aikaan. Samalla perukalla asuivat Soiniset, Tuurit (rintamamiestila) ja Mikkilät (Orvo Mikkilän koti), jotka olivat paikkakuntalaisia. Nämä kaikki elivät myös pienillä tiloillaan. Näiden lisäksi oli kaksi tilatonta: Tuurin Anni ja Salon Kustaa (paappa).

Kuvaavaa on, että naapureina pidettiin jopa Nurmisia, joiden luokse oli matkaa 2,5 kilometriä pitkin metsäpolkua ja pitkospuita. Hehän kuuluivatkin Laihiaan. Me lapset halusimme kovasti käydä Nurmisella, koska heidän pihassaan oli omenapuita. Ne olivat villejä puita, joiden hedelmät olivat kitkerän makuisia. Se oli enemmän kuin mitä meillä muilla oli, ja siksi nekin omenat tekivät kauppansa. Hallaisuuden takia esimerkiksi vehnän viljely ei onnistunut lainkaan. Ohran lyhyt kasvukausi teki siitä suositun kasvin. Heinäala oli tietenkin suuri (ehkä puolet pelloista), koska lehmikarja oli pääasiallinen toimeentulon lähde. Lanttua viljeltiin ja se kasvoi niissä maissa erinomaisesti. Lantut olivat niin makeita, että ne vastasivat sen ajan nameja. Niitä syötiin paljolti raakana jälttämällä. Ruokaveitsen kärjellä kaaputettiin lantun puolikas tyhjäksi niin, että jäljelle jäi vain kuori, jota sanottiin kissankupiksi.

Perunaa piti viljellä, mutta kyllä sato oli välillä huono hallan takia. Perunanvarret saattoivat paleltua pariinkin otteeseen kesän aikana. Arvaahan sen, että potut jäivät mitättömän kokoisiksi. Kauraa viljeltiin, mutta se oli ohraa arempi hallalle. Osa kaurasta käytettiinkin lehmien tuorerehuna odottamatta sadon valmistumista. Hernekin oli liian arka hallalle. Siitä syystä Orisbergin kartanon hernemaa oli vastustamaton kiusaus. Ehkäpä yli viiden vuosikymmenen takaiset hernevarkaudet ovat rikoksina vanhentuneet ja omaatuntoa voi näin keventää. Se on sanottava, että kartanon hernemaata verotettiin kyllä ihan tosissaan – välillä ihan repun kanssa.

Melko kauan viljeltiin pellavaakin. Se on aika työläs kasvi. Se taidettiin nyhtää eikä leikata. Joka tapauksessa varret piti upottaa järveen pitkäksi aikaa likoamaan. Sitten päästiin loukkuamaan pellavan varsista karkeat pintaosat pois. Sitten seurasi astetta hienompi lipsuaminen tai lihtominen, jonka lopputuloksena oli taas astetta hienompia kuituja. Viimeisenä vaiheena oli häkilöinti, jossa pellavakasvin kuitukimppua vedeltiin fakiirin naulamattoa muistuttavan häkilän läpi. Lopputuloksena oli hienoja pitkiä kuituja, joista voi kehrätä lankaa ja valmistaa sitten lakanoita ja pyyhkeitä.

Mukavin vaihe lapsien kannalta oli liotus, koska se tapahtui Orisbergin kartanon järvessä ja se taas tarjosi mahdollisuuden onkimiseen ja uimiseen.

Ensiksi nousi uusi navetta

Ensimmäinen uusi rakennus oli tietenkin navetta. Sehän on ymmärrettävää, koska karja antoi elannon. Karjatalous oli monipuolista. Pidettiin lehmien lisäksi sikoja, lampaita ja kanoja. Hevosia oli kaksikin, koska niillä teetettiin raskaat vetohommat pelloilla ja metsässä. Varsat olivat mieleen, koska niiden selkään voi päästä laitumella. Varsa tosin ei suostunut liikkumaan muuten kuin siten, että toinen aina vuorollaan pommitti emää mutapaakuilla, jotta sen sai juoksemaan. Silloin varsa seurasi emäänsä ja ratsastaja sai vähän kyytiä.

Noihin alkuaikoihin liittyy maasaunan tai korsusaunan tekokin, josta kotisivuillamme on aiemmin julkaistu Jaakkiman sanomissa ollut kirjoitus. Siihen aikaan, kun vihdoin päästiin niin pitkälle, että rakennettiin asuintaloakin, oli Paavokin jo olemassa. Paavo on runsaat 8 vuotta minua nuorempi, joten minun osalleni lankesi useinkin pojan vahtiminen sillä aikaa, kun varttuneemmat olivat työhommissa.

Paavo sai välillä kokea koviakin "hoidossani". Kerrankin menimme lankkua pitkin kanavan yli ja Paavo tipahti huonoksi onnekseen lankulta kanavaan. Minun piti kuljetella poikaa koko iltapäivä pitkin metsiä, jotta vaatteet ehtivät kuivaa. Kaiken piti mennä hyvin, mutta pahaksi onneksi minulle tupamme rakennusurakkaa tekevät miehet olivatkin nähneet sieltä ylhäältä tuon mitättömän episodin ja kielineet äidille.

Edellisenkin koiruuden seurauksena piti lähteä hakemaan vitsa metsästä. Sellainen tapa meidän äidillä oli. Rangaistavalle se on haastava tehtävä. Pitäisikö ottaa ihan pieni vitsa, jotta sattuisi vähemmän? Vai pitäisikö ottaa iso ruoska, jotta rankaisija heltyisi eikä antaisi niin montaa raipaniskua? En muista, että raipaniskujen määrä olisi välttämättä ollut suhteessa kolttosen suuruuteen. Sen vaikutelma minulla on, että kunnon ruoska oli edullisin. Parhaassa tapauksessa ruoska oli niin suuri, että rankaisu tapahtui housuja laskematta. Se oli jo puoli voittoa. Ohut vitsa paljaalla pyllyllä on melko ilkeä koettava. Sittenkään en usko, että kolttosia jäi tekemättä rangaistuksen pelossa.

Sen muistan miten tämä rangaistusmuoto loppui. En muista mitä oli tehty, mutta Penan kanssa oltiin taas vitsaa valitsemassa. Otettiin oikein todella komeat 2-3 metriä pitkät hevosruoskat. Koko ajan, kun äiti koetti meitä kurmoottaa, me pojat nauroimme ääneen. Ei sellainen rankaiseminen maksa vaivaa ja siihen se sitten loppuikin. Isä ei paljon vitsaa antanutkaan. Oli kai delegoinut sen homman äidille, mutta isän sanaa kyllä uskottiin.

Lieneekö ollut ympäristön vai perimän vaikutusta, mutta sen verran vilkkaita ja kerkiäväisiä olimme, että äiti kutsui meitä metsän pedoiksi. Metsän keskellä kun elimme, ei elämäntapamme niin paljon muita häirinnyt. Vasta muutettuamme Vampulaan lähinaapurimme valitti meidän mekastuksemme häiritsevän heidän lehmiään.

Aseita moneen käyttöön

Ympäristön suomat mahdollisuudet lienevät ohjanneet harrastuksiamme. Hyviä harrastuksia olivat ainaiset hiihtokilpailut, juoksukisat ja seiväs- ja korkeushyppy. Onkiminen oli minulle ainakin hyvin mieluisaa. Siinä vierähti monikin pyhä. Ongelta ei malttanut lähteä kotiin syömäänkään koko päivänä. Niin pieniä kaloja tuskin olikaan, etteikö niitä syöty hiillostettuna. Sitä tulee joskus ihmeteltyä, ettei metsäpaloja syttynyt. Kalojen kypsentämiseksi sytytettiin järven rantaan metsään nimittäin tuli. Valtava tapahtuma oli, jos joskus sai lahnan ahventen ja särkien lisäksi. Kesän edetessä kalojen lisukkeeksi voi syödä mustikoita.

Käden taitoja saimme harjoittaa isän työkaluilla melko vapaasti. Onneksi hänellä oli pystyvät sahat, kirveet, höylät, puukot ja taltat. Sukset isä sentään valmisti, mutta suksien ja sauvojen korjaukset sai kyllä tehdä itse. Itse valmistimme tietysti onget, tikat puusta pahvisine siivekkeineen ja naulapäineen. Sitten kun polkupyörän kumia taas sai, voitiin valmistaa ritsoja. Keihäitä tarvittiin jo urheilemiseenkin ja jousipyssyn valmistus nuolineen, nekin terävällä naulalla varustettuna, kuului tuon tuosta asiaan.

Muistan kerrankin, kun astuin tuvasta ulos portaille, niin Pena ampui tuollaisen naulapäisen nuolen reiteeni. En ehtinyt ollenkaan väistää. Suutuinkin siitä niin kovasti, että heitin pakenevaa velipoikaa keihäällä perään. Osuinkin niskan sivuun niin hyvin, että verta tuli aika lailla. Pikku taistelumme paljastuikin, koska äiti joutui paikkaamaan Penan niskaa. Voitte uskoa, että olen vieläkin katkera saamastani selkäsaunasta, koska koin sen epäoikeudenmukaiseksi. Syynä on täytynyt olla vain se, että Penan nuolen jättämä reikä oli niin vaatimaton verrattuna komeaan keihään jättämään palkeenkieleen. Pitää joskus oikein kysyä Penalta, jäikö siihen niskaan arpi.

Soinisen isommat pojat olivat kyllä vielä astetta rajummat. Me tietysti pyrimme seuraamaan mahdollisuuksien mukaan esimerkkiä. Meidän ja Soinisen ohi virtasi kanava, Tervajoki, ja siihen nousi kutuhauki keväällä. Jostain syystä meillä ei ollut katiskaa, jolla niitä olisi voinut pyydystää. Soinisen pojilla oli kuitenkin järeä Mauser-pistooli, jonka olivat välirauhan aikana löytäneet. Panoksia oli myös. Kanavan laitaa pitkin kulkiessa saattoi nähdä hauin selän matalassa vedessä. Sitten vain tulittamaan. Se tuntui huikealta.

Toista kalastuskonstia käytettiin samaisten veljesten avustuksella kaukaisilla metsälammilla. Siinä tarvittiin pullo, dynamiittia, nalli ja pätkä tulilankaa. Pommin kun jysäytti, niin siitä nousi jyhkeä vesipatsas ja taintuneet kalat voi hakea uimalla. Meilläkin iästämme huolimatta oli oma roolimme tuossa hommassa. Meillä kun rakennettiin, niin saatavilla oli räjähdysaineita. Hyvin oli panostajan hommat opittu, kun onnettomuuksia ei sattunut. Täytyy kyllä sanoa, että olisin kauhuissani, jos saisin tietää samanikäisen pojanpoikani harrastavan kalastusta samaan tapaan.

Ladulla seurasi susi...

Soinisen nuorimman pojan Samin kanssa kuljimme yhdessä koulua. Samin koulutie kulki meidän kautta, joten osan matkasta kuljimme yhdessä. Meiltä oli metsäpolkua pitkien kouluun matkaa 5 kilometriä ja tietä pitkin 7 kilometriä. Tietysti kuljimme useimmiten polkua, koska meillä oli vain yksi polkupyörä ja sillä voi olla muutakin käyttöä. Syksyllä kouluun mennessä oli niin pimeää, että piti ottaa lyhty mukaan, jotta pysyi polulla eikä vallan eksynyt tai pudonnut pitkospuilta suonsilmäkkeiden kohdalla. Talviaikaan lumen ansiosta oli valoisampaa, mutta lumipyry oli saattanut umpeuttaa ladun ja silloin oli edessä vaativa suunnistaminen metsän poikki.

Kerran muistan pelänneeni koulumatkalla oikein tosissaan. Pohjanmaalla oli liikkunut susi. Siihen aikaan uskottiin, että susi saattoi syödä ihmisen, ainakin pienen koululaisen. Kun sitten yhtenä päivänä palasin koulusta latuani pitkin huomasin, että susi seurasi minua latuani pitkin. Koska sitä upotti, se ei saanut minua heti kiinni. Hiihdin sen kuin jaksoin, mutta lopulta se sai minut kiinni. Silloin sitten huomasin, että se oli alueella työskentelevän metsurin susikoira, joka oli ystävällisyyttään lähtenyt minua seuraamaan. Jos koulussa olisi ollut hernekeittopäivä, en tiedä kuinka siinä olisi käynyt.

Laulua ja laskentoa

Minun aikana alakoulussa oli 3 luokka-astetta samassa huoneessa ja yläkoulussa vastaavasti 4 luokka-astetta. Se antoi mahdollisuuden seurailla vähän mitä ylemmillä luokilla tehtiin. Joissakin aineissa kahdella luokka-asteella voi olla sama oppitunti ihan ohjelmallisestikin. Koulu oli mukavaa ja helppoakin. Todella paha oli vain laulu. Siihen eivät lahjat riittäneet. Todistuksessa oli laulusta 4, enkä meinannut uskoa sitä todeksi millään.

Laskento oli kai lempiaine. Se tuntui niin helpolta, että laskin kaikki oppikirjan tehtävät vihkoon etukäteen niin, että olin kirjan lopussa kevättalvella kuukausia ennen kuin koulu oli loppu. Siksi kai sitten jäi laskentotunnilla aikaa seurata mitä ylemmillä luokka-asteilla opiskeltiin.

Oppikouluun sai pyrkiä 4. luokan suoritettuaan. Ilmeisesti itseluottamukseni ei ollut kovin hyvä eikä opettaja kannustanut yrittämään, koska en mennyt keväällä oppikoulun pääsykokeisiin. Aloitin elokuussa 5. luokan, mutta menin opettajalta salaa syyskuun alun pääsykokeisiin. Siellä ihmeteltiin miksi minulla ei ollut opettajan suositusta, jollainen olisi oikeastaan pitänyt olla. Antoivat armon käydä oikeudesta ja päästivät kokeeseen. Koska laskennolla oli painoa kokeessa, tulinkin hyväksytyksi oppikouluun.En palannut kansakouluun sen jälkeen.

Voin ymmärtää nyt, että opettaja loukkaantui omavaltaisuudestani. Olipa ennustanut, että joudun palaamaan takaisin kansakouluun, koska en tule menestymään oppikoulussa. Sekö lienee kannustanut lukemaan niin, että vasta yliopistotutkinnon suoritettuani menin tervehtimään vanhaa opettajaani.

Ollessani oppikoulun 1. luokalla olimme Samin kanssa metsässä laskemassa mäkeä. Laskin umpilumessa mäkeä ja ajattelin käyttää mäen rinteessä olevan kiven hyppyrinä. Vielä tuli siinä ilmalennon alkaessa mieleen, että teenpä vaakapyörähdyksen ilmassa. Pahaksi onneksi suksen kärki tarttui hankeen, mutta pyöriminen jatkui sillä seurauksella, että reisiluu pamahti poikki. Siinä vierähti 2,5 kuukautta ennen kuin ilmestyin takaisin kouluun kainalosauvojen tuella.

Onneksi luokanvalvoja laski poissaolotunnit ystävällisesti niin, että poissaolojen määrä alitti sopivasti sallitun maksimäärän. Eihän katkenneen jalan takia makailu estänyt opiskelua, enkä sitten jäänytkään jälkeen opinnoissa. Siihen aikaan kaikki tapahtui vielä verkkaisesti.

Pauli Tuunainen (Teksti lisätty sivulle 12.1.2008)

[Sivun alkuun]

Arvo Tuunainen: Suvun vaiheita vapaussodasta jatkosodan loppuun

Isäni Johannes s.1895

Johannes oli ennen sotia Mensuvaaran osuusmeijerin isännöitsijä, joka hoiti taloudelliset asiat meijerillä. Lisäksi isäni kuljetti voita Nivan asemalle, josta se lähetettiin Viipuriin myytäväksi.

Johannes oli mukana vapaus-, talvi- ja jatkosodissa. Vapaussodassa hän haavoittui käteen taistellessaan Viipurissa valkoisten rintamassa. Talvisotaan hän joutui Sortavalaan esikuntaan muutamaksi kuukaudeksi, jonka aikana perhe joutui lähtemään evakkoon. Jatkosotaankin Johannes vielä joutui itärintamalle, jossa taas haavoittui ja oli tajuttomana pari viikkoa. Toipui kuitenkin lopulta aika hyvin.

Aika ennen sotaa

¨ Vuonna 1939, ollessani 13- vuotias, kävin koulua Nivan uudessa kansakoulussa. Kouluun oli matkaa 4 kilometriä.

Päivät olivat työntäyteisiä, maidot oli vietävä meijeriin, puita oli saatava lämmitykseen. Naisten työosuus oli valtavan suuri. Siihen aikaan oli jokaisessa talossa lapsia 6-12 kappaletta. Suuhun pantavaa piti olla joka talossa. Kaupassa ei käyty kuin kerran viikossa, koska ainoastaan kahvi, sokeri ja suola piti ostaa.

Eräänä päivänä koulun opettaja joutui lähtemään sotaharjoituksiin. Olimme mielissämme, kun saimme lomaa koulusta. Muistan, että lentokoneita lenteli usein paikkakuntamme yli. Pian tuli tieto, että oli syttynyt sota. Tykkien jyminän pystyi kuulemaan kaukaa.

Evakkoon

Talvisodan päätyttyä evakkoon lähdettiin melkoisella tohinalla. Naiset ja lapset kiiruhtivat Nivan asemalle, isäni jäi vielä kotiin tavaroita ja karjaa hoitamaan. Matkaa varten pakkauduimme härkävaunuihin, kolme perhettä yhteen vaunuun, siis jopa 20 henkeä, joista nuorin vain kahden viikon ikäisenä.

Härkävaunuissa lämpötila oli pakkasen puolella – olihan ulkona noin –40 astetta pakkasta. Härkävaunuissa oli rautaosat 5 sentin jääkerroksen peitteessä.

Matkasimme aluksi Hiirolaan Elisevaaran kautta. Elisevaarassa oli juuri ollut pommitus, jossa oli menetetty paljon ihmishenkiä. Ruumiinosia näkyi ympäriinsä. Hiirolassa pysähdyimme muutaman päivän ajaksi.

Matka jatkui sitten Tornion kautta Kaakamoon, jonne asetuimme asumaan. Puolentoista vuoden sisällä asuimme vielä Liekassa ja Ylivojakkalassakin. Jatkosodan alettua 1941 syksyllä muutimme takaisin karjalaan entisille asuinsijoille.

Jatkosota aika Karjalassa Kotiin Jaakkimaan jouduimme tekemään talon liiteristä ja aitoista, koska ryssä oli purkanut ja vienyt rakennukset pois evakossa ollessamme. Asuimme Laatokan pohjoispäässä, tarkemmin Jaakkimassa Metsämiklin kylässä. Talomme sijaitsi Puttaansuon laidassa.

Suon toisella puolella oli Uukuniemen lentokenttä, jota venäläiset pommittivat. Useasti pommit kyllä päätyivät ohi kentästä avosuolle talomme läheisyyteen. Menimme aina pommitusta pakoon juuri ennen sotia tehtyyn kivikellariin.

Sota aikana naiset ja lapset joutuivat hoitamaan maataloustyöt ja karjan. Naiset hoitivat työn kunniakkaasti. Joulun aika oli köyhää, ruokana oli perunaa ja leipävoin sekoitusta. Kahvin asemasta juotiin aluksi vastiketta, myöhemmin oli tarjolla enää korviketta.

Maittemme läpi menneen sodan jäljiltä löytyi sieltä ammuksia ja kiväärejä hyvin paljon. Nuorina ja uteliaina keräsimme niitä talteen ja varastoimme ne riihen vintille, jonne eivät muut päässeet. Muistan, että räjäyttelimme useita kasapanoksia. Kiväärillä ammuimme muun muassa oravia, joista saimme rahaa.

Armeija-aikani muisteloita

15-vuotiaana maastot ja paikat tutkittuamme päätimme Lappalaisen Yrjön kanssa pyrkiä armeijaan ja pääsimmekin Lahdenpohjan ilmatorjuntaan, jossa palvelimme noin 1,5 vuotta. Toimin vänrikin lähettiläänä jonkin aikaa Käkisalmessa koulutuksessa, sekä siltavartiossa Kohisevan sillalla.

Siltavartiossa oltiin 2 tuntia vartiossa ja sitten 6 tuntia vapaata, joka toinen päivä oli vapaata. Muutaman markan siitä sai rahaa. Lähettinä ollessani kuljin aina pyörällä tai jalkaisin vieden papereita ja postia eri paikkoihin. Kävin myös rippikoulun armeijan vaatteissa.

Kerran kun loikoilimme nurmikolla ja toisilla oli Saimaa-tupakat huulilla. Pojat ihmettelivät, miksen minä polta. Ajattelin, etten olisi sen huonompi ja vedin Saimaan lopilla, kunnes maailma pyöri ympärillä ja tuli huono olo. Sen jälkeen en ole Saimaata tarvinnut.

Kesällä saimme maanviljelystyötä varten armeijasta vapaata. Vapaa-aikoina myös järjestimme jonkin verran nurkkatansseja huviloissa ja riihirakennuksissa (tanssit olivat kielletty sota-aikana). Koska emme osanneet tanssia kunnolla, tilasimme Viipurista askelkuvio-ohjelmat ja menimme huvilaan harjoittelemaan.

Kerran poliisit olivat saaneet tiedon, että pidimme tanssit ja poliisit olivat kiiruhtaneet meille, isäni oli neuvonut heille tien pitkän kautta, että hän ehti itse juosta varoittamaan asiasta. Kaikki tanssijat kerkesivät pakoon metsään.

Kerran tultuani lomille, kotiväkeni kertoi, että joku on käynyt hakemassa kellarista perunoita. Lähdimme seuraamaan suksien jälkiä, jotka johtivat Haukkalammen rannassa olevaan saunaan. Emme menneet sisälle, mutta ilmoitimme tapauksesta vänrikille. Sieltä lähti osasto tutkimaan asiaa, ja he saivat kiinni kaksi desanttia.

Mielestäni jatkosotaan lähtevät joukot Laatokkaa kohden meni seuraavasti; Uukuniemi-Saari-Parikkala lähti Jaakkimaa kohti. Uukuniemi meni Nivaa kohden Mensuvaaran kautta Oppolaan. Saaresta lähteneet Pajansyrjän Kukkalammin kautta Nivalle ja sieltä Oppolaan. Parikkalasta lähteneet joukot Jaakkiman aseman kautta Lahdenpohjaan.

Huuhanmäen kasarmi Metsämiklin Oppolaan, jossa suomalaiset saattoivat venäläiset Laatokan päähän. Huuhanmäestä tulivat Suomalaiset Raihmäen kautta Metsämikliin, Tuunaisen maiden kautta Hirvoseen menevän tien risteykseen, jossa oli käyty suuri taistelu, koska venäläisiltä oli jäänyt suuri joukko aseita ja räjähteitä. Suurin osa räjähteistä oli suutareita, joilla ei tehnyt mitään. Kuolleita ruumiitakin löydettiin kaksi venäläistä. Yleensä heillä oli hyvät kengät ja olisimme halunneet sellaiset.

Olin venäläisiä sotavankeja vartioimassa Rukolan kylässä. Vangit olivat yleensä asiallisia, myötämielisiä ja anteliaita. En huomannut mitään väkivaltaisia merkkejä. Yleensä vangeille annettava ruoka oli heikompaa kuin meille annettava. Yleisesti venäläiset sotilaat eivät olisi halunneet sotaa. Yleensä venäläiset sotilaat eivät osanneet tehdä mitään itsenäisesti, ennen kuin he saivat määräyksen siihen. Johtajatyyppejä heissä oli vähän.

Oli syksy 1943, ajattelin pitää 17-vuotis syntymäpäiviä saatuani armeijasta lomaa pyhien ajaksi. Järjestin synttäritanssit meidän asunnon lähellä olevassa ladossa. Tansseihin kutsuin parikymmentä samanikäistä tuttua. Naapurin pojalla oli haitari ja hän lupautui soittamaan iltamenoissa. Ilta oli pimeä, joten otin meidän ainoan öljylampun ladon seinälle tansseja valaisemaan. Ilta oli menossa jo pitkällä kun joku iski seipäällä ladon seinään, kaikki luulivat poliisin tulleen ja lähtivät karkuun. Jäin yksin latoon, jolloin isäni tuli ja sanoi että kotona tarvitaan valoa. Synnytys oli lähtenyt käyntiin. Nuorin siskoni syntyi sinä yönä – tanssiriehat jäivät sinä yönä kesken.

Sota-aikaiseen sotaväkeen jouduin lähtemään 1944, olin siis täyttänyt 17 vuotta. Jouduin Hämeenlinnaan ja sieltä Parolannummelle, jossa kortteerina oli kylmät puuparakit. Parakeissa nukuttiin vaatteet päällä, jota kesti toista kuukautta. Koulutuksen harjoitustapana oli hyökkäysvaunujen mukana olo, ammuntaharjoituksia sekä metsässä hyökkäys. Myöskin vaatteet päällä uintiharjoituksia. Raskainta ehkä oli 10 kilometrin marssit pakkauksien kanssa. Porukan perässä kulki auto, joka korjasi uupuneet.

Mikäli ei pystynyt määrättyjä tehtäviä suorittamaan sai santsia ja poistumiskieltoa kasarmialueelta. Kuri oli erittäin ankaraa. Sai kerran poistumiskieltoa kaksi viikkoa, koska en iltalomalla ollessani huomannut tervehtiä vänrikkiä.

Koulutuksen päätyttyä siirryimme Santahaminan kautta Lappeenrantaan odottamaan rintamalle pääsyä. Sota kuitenkin loppui siinä vaiheessa. En haavoittunut sodassa, ainoastaan loukkasin itseni kaatuessani rautatiekiskoille ja polvilumpioni halkesi. Jouduin olemaan sairaalassa pari viikkoa.

Sodan loputtua pääsin perheeni luokse. He olivat sotaväessä ollessani muuttaneet Karijoen Alakylän seuratalolle. Karijoelta muutimme Kauhajoen Puskankylään asumaan ja edelleen asumme Kauhajoella.

Sodat ovat kauhea paikka ihmiskunnalle, toivottavasti ei niitä enää koskaan tule. Kyllä Karjala on kotipaikkani. Siellä käydessäni ja kulkiessani koulureittejä pitkin kaikki kannot ja kivet ovat paikoillaan, mutta entisiä tuttuja rakennuksia ei ole enää mitään olemassa. Olemmehan vain täällä käymässä.

Arvo Tuunaisen (s. 1926) muistelut kirjoitti lapsenlapsi Carita Tuunainen (lisätty sivulle 21.12.2007)

[Sivun alkuun]

Linda Tuunaisen korsusauna

Jaakkiman Sanomien toimittaja Irma Sinerkari lähetti oheisen jutun minulle. Kun luin jutun, se tuntui jotenkin hauskalta ja ajattelin tarjota sitä julkaistavaksi kotisivuillamme. Jotkut ovat varmaan kuulleet tätä juttua kerrottavan käydessään meillä kylässä ja jotkut ovat voineet tuossa saunassa kylpeäkin.
Tämä tarina tosi!

Pauli Tuunainen (Lindan poika)

Jaakkiman Sanomien (6/2003) juttu korsusaunasta (klikkaa auki)

Martti Tuunainen: Kristillisyydestä Jaakkimassa ja suvussani

Syntymäpitäjässäni Jaakkimassa oli paljon herännäisyyttä. Seurakuntaelämä oli vireää ja kylissä pidettiin hengellisiä seuroja kouluissa ja kodeissa. Vierailevien puhujien lisäksi myös paikalliset uskovaiset maallikot puhuivat. Vuonna 1907 perustettiin pitäjään nuorten kristillinen yhdistys, jolla oli siunausta ja kasvua niin, että se sai pian oman talon, rukoushuoneen. Se oli kuorojen ja monien hengellisten toimintojen ahkerassa käytössä. NKY:n tunnuslause oli: "Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä." Suuri merkitys oli kristillisellä kansanopistolla, josta monien kotien nuoret saivat sivistävän opin lisäksi kristillisen elämänkatsomuksen.

Voimakas herätys pitäjäläisten keskuuteen levisi Berghin ollessa Jaakkiman kirkkoherrana. Hänen kirjoittamaansa hengellistä postillaa luettiin monissa perheissä, niin myös minunkin kodissani. Isosetäni Taneli oli ollut Berghin uskollisimpia oppilaita, vaikka oli varsin nuori mies. Hänestä kirjoittaa rovasti Salminen Jaakkiman Historiassa sivulla 237 näin:

"Kaikkein syvimmälle uskon salattuun elämään syöpynyt ja valistunein tuntemistani Berghin aikaisista heränneistä oli Taneli Tuunainen Metsämiklistä. Hän on kasvanut hengelliseksi isäksi, muodostunut Johannes-luonteeksi". Hänet mainitaan heränneiden johtajana, joka piti hengellisiä tilaisuuksia pitäjän alueella.

Isäni Taneli, joka oli setänsä kaima, jatkoi tätä perinnettä. hänkin oli ahkera seuroissa kävijä, sekä myös puhuja. Muistan hänen käyneen kaksipäiväisillä juhlilla Uukuniemen orpokodilla, miestenpäivillä ja Helena Konttisen seuroissa.

Suvussamme on kristillisyys periytynyt polvesta polveen. Hurskaiden esivanhempien rukouksilla on ollut kantava voima. Tänäkin päivänä on suvussa nuoria, jotka ovat löytäneet tie seurakunnan yhteyteen. Myös vanhempien joukossa on taivaan tie kulkijoita. "Vanhurskaan polku on kuin aamurusko, joka kirkastuu kirkastumistaan sydänpäivään saakka:"

5. Moos. 7:9:

"Mutta polvesta polveen minä osoitan armoni niille tuhansille,
jotka rakastavat minua ja noudattavat minun käskyjäni."

Martti Tuunainen: Elämää lapsuuskodissani

Vuoden 1922 tienoilla hakattiin hirrestä asuinrakennus Metsämiklin kotipihalle. Se purettiin ja vietiin Salotilalle, joka sijaitsi 10 kilometrin etäisyydellä päätilalta Metsämiklistä, lähellä Uukuniemen rajaa.

Tilan pinta-ala oli noin 45 hehtaaria, josta viljeltyä 25 hehtaaria. Kivinavetassa oli tilat 12 lehmälle, vasikoille, lampaille ja sioille, sekä talli kahdelle hevoselle. Salolle muutti asumaan veljeksistä vanhin Jussi, sekä vaimonsa Helmi.

Myös 17-vuotias Matti-veli meni sinne heidän kanssaan. Hän oli ahkera puurtamaan tilalla töitä, ja luonteeltaan nöyränä alistui koko nuoruusvuosiensa ajan vanhemman veljen tahtoon. Näin meni 16 vuotta, kunnes hän avioitui Lindan kanssa ja aloitti itsenäisen elämän oman perheensä kanssa. Heille tehtiin erillinen asunto samaan pihapiiriin. Helena-siskokin oli pitkiä kausia Helmin apulaisena Salolla.

Paikjärvelle
Paikjärven maatilalle oli kotitilalta vain 3 kilometriä. Sen sijainti oli hyvä ja maisema kaunis. Meidän maita oli järveen asti. Ostimme siitä rajalta vielä Pellikanmäki-nimisen tilan, jonka kauppahinta oli 70 000 markkaa. Se tuli poikien nimiin.

Asuimme siellä ensin vain kesäisin entisten omistajien kanssa, kunnes vuonna 1929 valmistui oma talo. Nyt Tuomas-veli meni sinne asumaan Tyyne-vaimonsa ja pienen Hilkka-tyttärensä kanssa. Mutta jo neljän vuoden kuluttua he ostivat maatilan Sortavalan maalaiskunnasta Kuokkaniemeltä ja muuttivat sinne. Tällä tilalla oli peltoa 12 hehtaaria ja metsää 22 hehtaaria, kauppahinta oli 80 000 markkaa.

Tuomaalle annettiin ennakkoperintönä 40 000 markkaa, joka hänen mielestään oli vähän, mutta isä sanoi, ettei vielä ole jaon aika. Hyvin he pääsivät aloittamaan omaa itsenäistä elämäänsä, kun rakennukset olivat tilalla valmiit ja isä antoi heille hevosen, lehmiä ja muuta irtainta.

Vuodet 1935-1936 olivat työlästä rakentamisen aikaa Paikjärvellä. Sementtitiilestä tehtiin karjatalousrakennus, johon kaikki tiilet oli valmistettu paikan päällä. Siihen tuli tilat 10 lehmälle, kahdelle hevoselle ja nuorkarjalle. Sikalaan mahtui 100 sikaa ja 4 emakkoa porsaineen. Rakennuksen toisessa päässä oli tilava keittiö, joka oli sopiva vaikka tilapäiseksi asunnoksi.

Paikjärven maatilan pinta-ala oli 48 ha. Tilanhoitajaksi sinne meni nyt vuorostaan Paavo. Hän oli perheetön, mutta sai palkata apulaisikseen piian ja rengin. Myöhemmin tuli Sirkka vaimoksi Paavolle ja emännäksi taloon.

Armeijan apua sioillekin
Jo edellä mainitsin tilan hyvästä sijainnista. Etäisyys Huuhanmäen sotilaskasarmille oli kolmisen kilometriä ja sieltä saimme edullisesti ruuantähteet sikalaamme. Sitä oli niin runsaasti, ettei kotoista rehua käytetty lainkaan. Kasvoi maukasta lihaa, kun possut herkuttelivat erilaisilla puuroilla, perunoilla ynnä muilla. keitoksilla. Lahdenpohjan kauppalassa oli teurastamo, johon siat markkinoitiin. Sekin oli lähellä, vajaan viiden kilometrin päässä.

Tulkoon tässä mainituksi, että Tuunaisten pitkäaikainen työmies Eero Konttinen oli erittäin ahkera ja tunnollinen työntekijä. Hän jopa patisteli talon omia miehiä tekemään jotain, kun yrittivät pitää rokulia sadepäivinä. Eero oli kauan työmiehenä myös päätilalla Metsämiklissä.

Veljekset asuivat sivutiloilla
Tuunaisen päätila (sukutila Tuunala) sijaitsi kylätien varrella Metsämiklin kyläryhmässä, josta etäisyys Nivan rautatieasemalle oli kuusi kilometriä, Sortavalan-Viipurin maantielle neljä kilometriä, ja Lahdenpohjan kauppalaan kirkolle 10 kilometriä.

Kotitilan maat koostuivat useasta viljelylohkosta. Ostomaat oli ostettu veljesten nimiin, mutta ero ei ollut mahdollista ilman isän suostumusta. Vaikka veljet asuivatkin sivutiloilla, viljeltiin niitä kaikkia jakamattomina. Isä ei suostunut antamaan omistusoikeutta pojille, vaan halusi hallita niin kauan kunnes veljeksistä nuorinkin olisi tasapäinen jakoa suoritettaessa. Hänen mielestään hänen perheellisten poikiensa elämäntilanne oli ihan hyvä, kun saivat asua omissa oloissaan sivutiloilla.

Päätilan pinta-ala oli 65 hehtaaria. Hirsinen, pystylaudoituksella vuorattu ja punaiseksi maalattu asuinrakennus oli kooltaan 18 x 7 metriä. Huoneita oli viisi, joista tulkoon mainituksi hyvin suuri tupa eli pirtti. Siinä tehtiin paljon käsitöitä talvisin. Kehrättiin villoja ja pellavia sekä kudottiin kankaita. Nikkaroitiin uutta kalustoa ja korjattiin entistä. Kotona tehtiin niin ajoreet kuin kärrytkin. Tehtiin myös hevosvaljaat, länget, setolkat, luokat, siis melkein kaikki mitä yleensä taloudessa tarvittiin. Jopa kengät suutaroitiin omalle ja palvelusväelle.

Isäni ansaitsee kiitokset siitä, että hän jo tuohon aikaan pani lapsiaan opintielle eri ammattialojen kouluihin. Yhdeksästä sisaresta kuusi lähti vuoronperään kuka mihinkin kouluun.

Rakennukset etelärinteellä
Karjatalousrakennus oli tehty kivestä. Sen pituus oli 16 metriä ja leveys 12 metriä. Lehmien ja vasikoiden tilojen lisäksi siinä oli karsinat lampaille ja talli neljälle hevoselle. Navettarakennuksen kylkiäisenä oli betoninen sikala emakoille, porsaille ja lihotussioille. Rakennusryhmä sijaitsi aurinkoisella etelärinteellä, jonka pohjoispuolella oli metsä tuulensuojana.

Puutarhassa oli paljon satoisia omenanpuita ja marjapensaita, sekä vadelmia, mansikoita, ruusuja ynnä muita kukkia. Puutarhan hoitoa helpotti se, että sinne oli vedetty painevesijohto, niin kuin myös tupaan, ja navettaan sekä talliin. Vuoteen 1925 asti kaikki viljat leikattiin sirpillä ja puitiin riihessä varstoilla. Puintiin meni aikaa noin kolme päivää viikossa useana syys- ja talvikuukautena. Viljan leikkuuseen tarvittiin vierasta työväkeä. Palkka maksettiin viisikko- ja kuhilasluvun mukaan.

Voimaperäiseen viljelykseen
Vuoden 1925 jälkeen alkoi kylässä olla puimakoneita, mikä oli valtavan suuri helpotus. Sirpit ja ahokset olivat suurin osin taakse jäänyttä elämää. Vielä sentään rukiit leikattiin lyhteille ja osa puitiin riihessä leipäviljaksi ja siemeneksi. Koneella puidut rukiit vietiin myyntiin Sortavalaan. Viljankorjuun ja puinnin koneistuessa aloitettiin meillä voimaperäinen maanviljelys. Yllykettä siihen saatiin myös veljeltäni, joka oli käynyt Elisenvaaran maanviljelyskoulun. Kaikki Paikjärven pellot savettiin, johon osallistui koko veljesjoukko, kaksi vierasta päivämiestä sekä ajomiehet neljälle hevoselle.

Minä olin tuohon aikaan Kotiteollisuuskoulussa, enkä niin ollen osallistunut täydellä teholla kotihommiin. Kahden kouluvuoden jälkeen menin armeijan leipiin, ja kun tähän jatkoksi tuli viiden vuoden sota-aika, niin enpä saanut kotilieden lämmössä paljon paistatella.

Viljan myynnin lisäksi meiltä meni heiniä myyntiin paalattuna viidestä kuuteen junavaunullista talvisin. Ne lastattiin Kummunjoen pysäkillä vaunuihin ja vietiin Lieksan-Suojärven tienoille. Siellä oli paljon metsätöitä ja rahtiajoa, joten heinästä oli kysyntää ja saatiin hyvä hinta. Yksi veljeksistä meni lastin mukana myyntihommiin.

Itä-Suomen paras lehmä
Vuosisadan alussa alkoi karjanjalostus voimistua Jaakkimassa. Sen edistämiseksi järjestettiin monenlaisia kilpailuja. Isäni liittyi heti jäseneksi vuonna 1910 perustettuun Karjantarkkailuyhdistykseen ja 20 vuoden kuluttua meidän navetassa oli pitäjän paras karja. Saimme useita palkintoja maatalousnäyttelyistä, joissa lehmiämme esiteltiin ja palkittiinpa niistä yksi 10 vuoden tuotannon perusteella Maraton–nimisenä. Se oli Itä-Suomen paras lehmä. Vuonna 1936 tuli ensimmäinen palkinto Jaakkiman Maamiesseuran 40-vuotisjuhlan karjatalouskilpailuista.

Jalostuskarjan hoito oli vaativaa työtä ja siitä vastaisivat Iida ja Simo. Jokaiselle lehmälle oli laskettu tarkat rehuyksiköt tuotantoon perustuen. Simo teki joka päivä appeet lehmille ja hevosille silputuista oljista ja ruumenista suurustaen ne jauhoilla. Aamuisin ennen lypsyä isä tasasi aluset ja laittoi kuivikkeet. Sitten lypsylle osallistuivat kaikki talon naiset. Minä pudottelin heiniä ja olkia alas runtukasta ja kesäisin paimentelin karjaa.

Hyvin lukuisat ovat ne päivät, jotka kouluikäisenä, eväät repussani jouduin olemaan yksin paimenessa aamusta iltalypsyyn asti. Olisin halunnut joskus vapaapäivän, mutta ei se onnistunut, ei sinne kukaan muu mennyt kehotuksista huolimatta.

Äiti "silmänä" tuvassa
Äiti sairasti reumaa, eikä pystynyt voimia vaativiin tehtäviin. Hän oli kuitenkin "silmänä" tuvassa ja antoi tarvittaessa työnohjausta palvelijoille. Omat tyttäret eivät olleet aina kotona äidin käsikassarana, eli apuun valmiina. Maija lähti 18-vuotiaana karjanhoitoharjoittelijaksi Kivisen kartanoon Sortavalaan, josta vuoden kuluttua meni Karjanhoitokouluun.

Koulun päättymisen jälkeen hän oli yhden vuoden karjakkona Metsäpirtin pappilassa varmistaakseen pääsyn assistenttikurssille. Mutta mikä sai tytön pään kääntymään, kun menikin kahdeksi vuodeksi käsityökouluun. Vasta vuosien kuluttua hänestä tuli assistentti. Opiskelu käsityökoulussa ei kuitenkaan mennyt hukkaan. Siitä todisteena on monenlaiset kudokset, nypläykset ja virkkaukset.

Iida kävi nuoruudessaan Kristillisen kansanopiston ja käsityökoulun. Hänestä tulikin kotiimme varsinainen räätäli. Muiden töiden ohessa hän ompeli perheelle uusia vaatteita ja korjasi vanhoja. Myöhemmin Iidasta tuli meille naapurin emäntä. Hän jätti hyvästit kotiväelle ja meni vaimoksi Hirvosen Jussille. Niin lähekkäin asuttiin, että melkein päivittäin tavattiin.

Helena tuli kotiin äidin apulaiseksi, kun Salotilalle palkattiin palvelija. Siihen aikaan maksettiin palvelijalle 300 markkaa kuukaudessa talon ylöspidossa, lisänä työvaatteet sekä kahden viikon loma syksyisin. Vertailuksi mainitsen, että 15 kiloa voita oli samassa suhteessa piian kuukausipalkkaan.

Ei köyhä rahapussi
Tulkoon mainituksi myös se, että Kiteen pitäjästä meillä oli hyviä, osaavia palvelustyttöjä, jotka pienehköstä maanviljelijäkodista lähtivät rahan puutteessa ansiotyöhön. Kerran isä pani minut etsimään sieltä apulaisia. Kuljin talosta toiseen kysellen ja löysinkin apulaisen. Raha tuntui siihen aikaan olevan tiukalla. Maailma oli menossa lamakauteen. Pulaa alkoi olla vähän kaikesta, mutta kun pääsin kurkistamaan isän rahapussiin huomasin, että ei se ollut köyhä pussi.

Martti Tuunaisen muistiinpanojen ja suullisen kertoman
pohjalta koonnut ja kirjoittanut Toini Tuunainen 1995.

[Sivun alkuun]

Arvo Tuunaisen muisteluksia

sukukokouksessa 10.10.1998

Anna ja Taneli Tuunainen olivat hyvin uskonnollisia ja kasvattivat perillisensä sen mukaisesti. Suku oli maanviljelysväkeä. Maata oli satoja hehtaareja. Sitä hoidettiin taitavasti ja uutta peltoa raivattiin.

Tanelilla ja Annalla oli yhdeksän lasta, jotka kaikki olivat oman talon töissä. Taloja oli omistuksessa kolme, joissa kaikissa oli asuttavaa väkeä ja työkelpoisia ihmisiä.

Mutta sitten tuli sota vuonna 1939. Se mullisti kaiken elämän. Kaikki miehet ja osa naisia joutui taistelukentille. Kukaan ei kuitenkaan haavoittunut saati jäänyt sinne. Vuonna 1940 sota loppui ja jouduttiin lähtemään evakkoon Tornion lähelle Liakkaan.

Palasimme toisen sodan alettua ja rintaman mentyä kotipaikkamme ohi. Paikat oli osaksi purettu, osaksi runneltu. Jouduimme korjaamaan vauriot ennen kuin taloon päästiin asumaan. Ruokaa oli niukasti ja perunaa kaivettiin jäätyneestä maasta. Salolle rakennettiin uusi asunto, koska naapuri oli vienyt vanhan pois.

Toisen sodan päättyessä jouduimme taas evakkoon ja jättämään kaiken sen omaisuuden, mitä olimme saaneet tässä välissä kerättyä. Siirryimme Etelä-Pohjanmaalle, osa ruotsinkieliselle alueelle Pirttikylään. Monista vanhemmista tuntui vaikealta, kun vieras valtio määräsi asioista niin armottomasti.

Taas aloitettiin kaikki alusta. Ei ollut huonekaluja eikä kunnon vaatteitakaan, nukuttiinkin lattialla. Tämä muutto oli Annalle ja Tanelille niin raskas, että he kuolivat kahden vuoden kuluessa. Taneli ehti asua Pirttikylässä vajaan vuoden. Sinne hänet on myös haudattu. Murhe ja suru veivät heidät hautaan.

Kävin katsomassa häntä kaksi viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Hän siunasi minut lähtiessäni sanoen, että veisin siunauksen koko suvun jäsenille.

Ajattelin hänen sanomisiaan seuraavasti: Olen syntynyt tuolla kauniissa Karjalassa, missä lapsuuteni, nuoruuteni ja orastavan miehuuteni sain viettää. Oli ihanaa elää tuolla Jaakkiman Metsämiklissä, jossa esivanhempani olivat satoja vuosia eläneet, sinne upeita rakennuksia rakentaneet ja metsistä peltoja raivanneet, kiviä ja kantoja ojista pois kangenneet. Olen unissa näitä raivioita katsellut ja vesi on silmissä herätessä kihahtanut. Toivoinkin, että olisin saanut hautakumpuni tuonne Jaakkiman hautausmaalle, esivanhempieni rinnalle, kukkivan kummun alle ylösnousua odottamaan.

Tätä iloa ei minulle tulla suomaan, joten tänne lakeuksille hautakumpuuni esivanhempiani odottamaan jään. Kaikkia suvun jäseniä haluaisin siunata omasta ja Anna ja Taneli Tuunaisen toivomuksesta.

Arvo Tuunainen

[Sivun alkuun]

Linda Tuunaisen muisteluksia

Sukukokouksessa 30.3.2002

Mielikuvitusmatkalla Metsämiklissä

1. Mitäs mie teille nyt sanosin, hyvät rakkaat sukulaiset? Kun myö nyt matkojen takaa porhalsimme Pohjanmaalle, Kauhajoelle körötimme.	2. Tärkeä syy oli tullakin toisiamme tapaamahan, kun veri on vettä sakeampi, lankous on suuri lahja, serkut melkein sisarukset.
3. Kun kerran yhdessä olemme, pietään pienet juttujuhlat, laulajaiset laitetahan, muistellaan nyt mennehiä, tulevia tuumitahan.	4. Kulkisitko kerallani tietä mielikuvituksen? oltais niin kuin Karjalassa, tultu tuttuhun tupahan, Metsämiklin maisemissa.
5. Väki on kaikki kotosalla. Kirkostakin on palattu terveisiä kertomahan. Pirtissä pyhäinen rauha sunnuntaiksi siivotussa.	6. Puhtaat pyhäpaidat yllä veljekset Simo ja Martti, selailevat viikon lehdet. Vilkaisevat ajan kuluksi mitä kuuluu maailmalle.
7. Hellan ääressä Helena hämmentelee herkkujansa. Maija kattaa pitkän pöydän, kruunaten sen piirakoilla juuri eilen paistetuilla.	8. Jo ilmestyy istujia pirtin pitkille penkkilöille, lattialle leikkijöitä, kun tulee Tuomaan joukko Kuokkaniemen Ilomäestä.
9. Paikjärveltä Paavo ja Sirkka, patikoivat mäkien poikki. Hirvosilla on lyhyt matka, piennarta myöten peltojen yli ja ovat jo Tuunalan ovella.	10. Salolta Jussi ja Matti pelmahtavat perheinensä jatkoksi tuiki tutun joukon, rakkaiden muistojen pariin, lapsuuskodin orren alle.
11. Keskellä pirtin permantoa on ukon ja mummon keinutuoli, kaunis kahden istuttava. Siinä jo ovatkin rinnatusten lepopäivää viettämässä.	12. Ukon jalka ahkerasti liekuttelee istujia. Mummo on muissa maailmoissa onnellinen mutru suussa, kun on perhe ympärillä.

Linda Salome Tuunainen
(31.12.1917 - 21.8.2006)

[Sivun alkuun]

Puhe Linda Tuunaisen muistotilaisuudessa Vampulan srk-salissa 2.9.2006

Jotkut teistä muistavat pitemmältä ajalta äitimme Lindan kuin minä ja monien muisti on varmaan tarkempikin. Sallittakoon minun kuitenkin aloittaa.

"Äitisi oli niin positiivinen ja kannustavainen. Hän tunsi isäni (1926 - 1988) jo pikkupoikana Jaakkimassa, joten lehden ilmestymisen jälkeen hän usein soitti ja kehui, miten Lappalaisen Yrjön tyttö on taas tehnyt niin hyvän lehden. Hän oli kovin innoissaan Metsämiklin kyläkirjan kokoamisesta ja harmi kyllä, kirjaa ei vieläkään ole painettu."

Näin kirjoitti Irma Sinerkari, Jaakkiman Sanomien päätoimittaja, sähköpostiviestissään minulle muutama päivä äitimme poismenon jälkeen. Hän oli vieraillut haastattamassa Lindaa vuonna 2003. Sellaisena positiivisena ihmisenä me muutkin hänet muistamme. Ihmeellisen kannustava hän jaksoikin aina olla. Nyt jälkeenpäin sen vasta huomaa. Ei muistu mieleen hetkeä, jolloin hän olisi valittanut, että ei tästä mitään nyt taaskaan tule. Olisi voinut luulla, että hänen kokemansa asiat olisivat voineet lannistaa optimistisenkin luonteen. Jo kovin nuorena hänkin oli joutunut leipänsä vieraissa ansaitsemaan, pienistä oloista kun oli lähtöisin. Se ei tosin siihen aikaan niin tavatonta ollutkaan.

Kaksi evakkoreissua ja siinä välissä paluu hävitetylle kotiseudulle ei riittänyt lannistamaan valoisaa mieltä. Pysyväisempään asutuspaikkaan päätyminen toiseen evakkoon lähdettyä otti oman aikansa. Sinä aikana piti mitenkuten tulla toimeen toisten nurkissa. Itsekin alan jo muistaa niitä aikoja, jolloin saimme toiseen evakkoon lähdettyä Isossakyrössä kylmän tilan kaukaa korvesta. On varmasti ollut ankeaa aloittaa syyskylmillä elämä mökkipahasessa, joka oli rakennettu lähinnä heinämiesten yöpymistä varten. Niin vain elämä siitäkin eteni ja perheeseen syntyi tyttövauva. Vauva menehtyi kuitenkin aivan pienenä. Se oli Lindalle kova isku. Hän olisi kovin mielellään tietenkin pitänyt tytön. Etenkin kun jo oli olemassa kaksi alituiseen kolttosiaan tekevää poikaa. Tarkoitan tässä Penttiä ja itseäni. Kolmas poika (Paavo) syntyi jonkun vuoden kuluttua. Hänellä sitten olikin jo kaksi kokenutta kasvattajaa vanhempien lisäksi. Taisipa näistä apukasvattajista olla jo vähän hyötyäkin, kun vanhempien piti alituiseen joutua töilleen ja lapsen perään piti katsoa.

Varmaan äidin elämän yksi pahimmista iskuista oli kuitenkin se tapa, jolla isämme lähti tästä maailmasta. Vähitellen hän pääsi siitä yli, vaikka syyllisyydentunnot vaivasivatkin ankarasti.

Tuunaisen ja Salkon suvut, niin kuin useat karjalaiset suvut yleensäkin, ovat hajallaan pitkin Suomea. Varsinkin aikaisemmin sukuloiminen oli yleistä ja siitä syystä ihmiset kulkivat ristiin rastiin pitkin Suomea. Usein tapahtui, että vieraita poikkesi tervehtimässä äitiämme. Luulisinkin, ettei syynä poikkeamiseen ollut yksinomaan Vampulan keskeinen sijainti Suomen maantieteessä, vaan syynä oli yhtä paljon Lindan seurallisuus ja karjalainen vieraanvaraisuus. Useinkin käydessäni äitiä tervehtimässä sain kuulla ketkä sukulaiset tai entiset tai nykyiset naapurit olivat käyneet tervehtimässä. Varsinkin viime vuosina sukuloinnin vähetessä naapureiden merkitys mielenvirkistyksen antajana oli kasvava.

Loppujen lopuksi äiti tykkäsi elää Vampulassa, jossa oppi 49 vuoden kuluessa tuntemaan suuren joukon ihmisiä, joista monet toivat lohtua vierailuillaan palvelutalossa elävän Lindan elämään. Sellainen toiminta on todellista naapuriapua, jonka ymmärtää vasta tällaisessa tilanteessa, kun läheinen sairastaa kaukaisella paikkakunnalla. Kyllä äiti pitikin kiinni siitä, että vierailtava on hänen luonaan. Voin sanoa, että päivääkään ei jäänyt väliin ettei Outi tai Paavo vieraillut hänen luonaan siitä alkaen kun äiti joutui toista vuotta sitten muuttamaan kodistaan sairautensa vuoksi.

Niille, jotka ehtivät elää Karjalassa aikuisuuteen asti, jäi kaipuu entiseen elämään. Näin oli meidänkin äidin kohdalla – jonkinasteinen katkeruus kaihersi mieltä nykyisiä Karjalan vallanpitäjiä kohtaan. Hän eli kuitenkin reaalimaailmassa eikä haikaillut viimeisinä vuosikymmeninä Karjalaan lähtemistä, vaikka tietenkin muistelikin entistä kaunista Karjalaa haikeudella. Oloa ei yhtään parantanut se, että Karjala ei uusien isäntien hoidossa kehittynyt suotuisasti vaan Lindan mielestä suorastaan päinvastoin.

Ihmeellisen paljon hän oli ehtinyt oppia erilaisia käsitöitä siihen ikään mennessä, kun evakkoon oli lähdetty. Kangaspuut kuuluivat pirtin kalustoon talviseen aikaan koko ajan. Niissä syntyi mattoa, pöytäliinaa, verhoa, pyyhettä, tyynyliinaa, lakanaa, poppanaa, seinävaatetta, täkänää, sängynpeitettä ja ryijyjäkin, jotka tietenkin olivat suuritöisiä, mutta joiden tekoon lapsetkin voivat osallistua. Kankaiden laitto ei aivan yksinkertaista ollutkaan. Muistan kerrankin, kun ollessani jo keskikoulun yläluokilla äiti pyysi minua laskemaan kankaan, ennen kuin loimia alettiin luomapuilla valmistella pantavaksi sitten kangaspuille. Minä, jonkin verran matematiikka oppineenakin, sain huomata, että vanhempien käyttämä päätöslasku oli kankaan luomisessa koulussa opittuja yhtälöitä nopeampi ja näppärämpi.

Sittemmin käsityöharrastus suuntautui kutomiseen ja virkkaamiseen. Jokainen joka kävi Lindaa tervehtimässä, sai varmaan omin silmin nähdä ne valtavan kauniit pitsiliinat ja jopa kokonaiset sängynpeitteet, jotka hän oli virkannut. Me lapset ja lastenlapset olemme kukin saaneet suuret määrät näitä erilaisina lahjoina. On suorastaan vaikea kuvitella kuinka suuritöisiä teoksia esimerkiksi päiväpeitteet ovat jopa sellaiselle, joka on taitava virkkaaja, kuten äitimme oli. Jokainen joka joulun alla sattui käymään Lindan luona, sai todennäköisesti sukkapaketin kainaloonsa tai sitten lämpimät lapaset.

Edellisestä onkin jo käynyt ilmi, etteivät Lindan kädet olleet toimettomat. Syntyiväthän kaikki nuo kudonnaiset muun työn ohessa. Oli karja ja käsilypsy ja usein ulkotöihinkin osallistuminen, oli poimittava ja säilöttävä sienet, oli mehustettava marjat, oli leivottava leivät ja pullat ja jokaviikkoiset piiraat, oli tietysti jokapäiväinen ruoanlaitto ja siivous ja oli vielä lapset ja vaatteiden ompelu ja korjaus. Meidän lasten vaatteiden korjausta riittikin. Koulupolku Isossakyrössä kulki metsän halki. Meillä oli sellainen harrastus koulumatkalla, että kiipesimme suuriin pitkäoksaisiin kuusiin ja laskettelimme hajareisin oksia pitkin alas. Tästä kuitenkin oli seurauksena, että vahvimmatkin sarkahousut hajosivat joka päivä haaroista. Sitä oli vähän vaikea selittää, koska oikeaa syytä ei voinut paljastaa, koska tätä mukavaa puista laskettelua olisi kotona voitu pitää vaarallisena.

Näiden käden taitojen ohessa äitimme ehti harjoittaa myös kirjoittamista. Useat ovat ne jutut ja tarinat, jotka hän kirjoitti. Joitakin niistä hän luki itsekin suvun kokoontuessa. Monia niistä jopa julkaistiin lehdissä. Usein hän puki nuo kronikat runomuotoon. Sen verran hyvä oli hänellä musiikkikorva ja rytmitaju, että runoa syntyi uskomattoman helposti. Ei hän suinkaan kirjoittanut pelkästään Jaakkiman Sanomiin tai Karjalaan vaan paljon paikkakunnan lehtiin, Eteläpohjanmaalla Ilkkaan ja täällä Satakunnassa Lalliin ja Lauttakylään. Näin hän siis sopeutui niihin oloihin, joihin elämä kulloinkin johdatti ja oli sillä tavoin aktiivinen kansalainen osallistuen paikkakunnan rientoihin.

On syytä mainita vielä kaksi Lindan rakasta harrastusta. Hän oli innokas lukija ja kirjaston käyttäjä. Viimeisinä vuosina kirjoista oli pakko luopua, kun näkö heikkeni liikaa. Vaikka äiti alkoi puhua, että muisti oli mennyt kovin huonoksi, kykeni hän kuitenkin ratkomaan kuvaristikoita ihmeen näppärästi. Parhaina tuomisina minulta hän tuntui aina pitävän nippua Helsingin Sanomista saksittuja kuvaristikoita. Ne kun olivat kuulemma riittävän haastavia. Kyllä hän itsekin tiesi olevansa nopea ristikoiden ratkoja, koska hän nuorempana provosoi minut välistä hankkimaan kaksi samaa lehden numeroa, jotta pääsimme kilpasille ristikoiden ratkaisemisessa. Pikemminkin näön kuin muistin heikkeneminen pani pisteen ristikoiden ratkomiselle.

Kodista pois joutuminen oli tietysti kova paikka äidille, vaikka hoito olikin hyvää sairaalassa ja palvelukodissa. Koti tuntui siinä tilanteessa entistäkin rakkaammalta, koska siellä terveys oli vielä hyvä. Terveyden menetys ja kodista lähtö ikävä kyllä usein liittyvät yhteen ja siitä seuraa sanomaton kaipuu takaisin kotiin, jossa oli kaikin puolin niin hyvä olla. Valitettavasti vierailut kotitalossa eivät tuoneet paljonkaan lohtua – ehkä kuitenkin jonkin verran vaihtelua palvelutalon rutiineihin.

Tänään kun olemme jättäneet kaipaavat jäähyväiset, haluan vielä kiittää sukulaisia ja äidin tuttavia ja naapureita siitä, että olette ystävällisesti saapuneet kunnioittamaan Linda Tuunaisen muistoa.

Pauli Tuunainen

[Sivun alkuun]

Ilolammilta Heikkilään – viimeinen kesä Karjalassa

Keväällä -44 pääsin kolmannelle luokalle Sortavalan maalaiskunnan Ilomäen kansakoulusta. Kevätjuhlaan minulle tehtiin keltaiseksi värjätystä vanhasta verhosta uusi mekko, jonka etumukseen Hilkka kirjaili kukkia. Sain uudet paperinarukengätkin, joissa oli taipuvat faneripalapohjat, joten aika hienona menin koululle.Sama puku minulle oli jo äitienpäivillä, missä lausuin Koskenniemen kirjoittaman pienen kertomuksen: ”Oli varhainen kesäaamu, kun äitini käteen nojaten astuin kotini ovesta ulos…” – oliko juttu enteellinen? – äidit pyyhkivät silmiään.

Ennen koulun loppumista me alakoululaisetkin kylvimme pienen yhteisen kasvimaan koulun taakse pellolle. Opettaja kehotti meitä käymään kitkemässä ja kastelemassa sitä kesäloman aikana. Ajattelin muistaa postinhakureissulla huolehtia siitä. Muistan käyneeni lähes joka päivä opettajan asuntoon vievien portaiden alarapulta noutamassa Laatokka- lehden, Kotiliesikin tuli parin viikon välein ja Herää valvomaan -lehti silloin tällöin. Se lehti tuntui niin värittömältä ja ikävältä, kun ei ollut yhtään kuvaakaan.

Kasvimaata kävin monta kertaa katsomassa, mutta siellä se rehotti rikkaruohon vallassa, kukaan ei ollut käynyt kitkemässä, enkä minäkään sitten ruvennut. Varmaan lapsillakin oli jo toiset tehtävät ja huolet. Kylvin myös kotipuutarhaan pienen porkkanamaan, sellaisen ehkä neljän neliön suuruisen. Siitä kyllä pidinkin hyvän huolen, niin että syyskuussa evakkoon lähtiessä siinä oli paksuja, pitkiä porkkanoita.

Juhannus lähestyi, ja niin alkoi jylinä kuulua Kannakselta. Eräänä päivänä kotipihalla ollessani kuului lentokoneen ääntä ja kun seurasin konetta katseellani, niin yhtäkkiä siitä alkoi putoilla pommeja Kuokkaniemen suunnalla. Matkaa putoamispaikkaan oli ehkä pari kilometriä. Katselin ihan rauhallisena, eikä minua jostain syystä ollenkaan pelottanut. Myöhemmin käytiin katsomassa pellolle tulleita suuria kuoppia. Mitään muuta vahinkoa pommituksesta ei ollut tullut.

Juhannusaattona Ilomäen nuoret lähtivät retkelle Piilolammille, joka oli kaukana meidän metsien takana. Hilkka ja Anja olivat tietysti mukana, olivathan he jo 16- ja 13-vuotiaita. Reutosin mukaan, mutta eihän sitä penskoja oteta, haikeana jäin katsomaan toisten menoa. Retkeläisillä oli ollut mukava kesäyö, kiiltomatojakin olivat nähneet.

Tykkien jymy kuului kaukaa uhkaavana. Äiti näytti aina huolestuneelta, vaikka tietenkin paistoi pullat ja piiraat, laittoi paistin uuniin. Rapun pieleen isä toi koivut ja pihlajat, mutta ei oikein kuitenkaan tuntunut hyvältä. Jos väliin oli pieni hiljainen tuokio, kerkisin jo uskoa, että nyt se sota on ohi ja kaikki niin kuin ennenkin. En olisi varmaan ollut niin huolissani, jos eivät aikaihmiset olisi puhuneet keskenään asiasta.

Monena iltana menimme koko perhe suureen kamariin ja rukoilimme polvillamme Jumalaa apuun. Minun ahdistustani se oikeastaan vain lisäsi, ajattelin että tämä on hirveän kamala asia, kun näin paljon pitää rukoilla.

Heinäkuussa vihollisen eteneminen pysähtyi ja alettiin tehdä heinää. Isä kyllä joutui jotain rautatiesiltaa vartioimaan ja oli pois kotoa monta viikkoa, joten naisvoimin touhuttiin pellolla. Hilkka ajoi Into-hevosella niittokonetta ja äiti ja Anja tekivät seipäitä ja minä olin lähinnä tappien laitossa ja käsin kasasin heiniä seipään alatapin päälle.

Heinänteon jälkeen sitten ruvettiin jo tekemään suuria lautalaatikoita ja kokoilemaan tavaroita niihin. Osoitteita kirjoitettiin, määränpää oli Laukaan pitäjä Keski-Suomessa. Hilkka lähti karjan kanssa syyskuun alussa ja äiti, Pentti ja minä ennen syyskuun puolta väliä. Isä lähti saattamaan meitä asemalle hevosella, olihan meillä monta kantamusta ja nyyttiä mukana. Kun alettiin kääntyä savikuopan kohdalta lepikon taa, minkä jälkeen kotia ei enää näkyisi, isä sanoi vapisevalla äänellä: ”Katsokua nyt niättä koin viimisen kerran.” Ja niinhän se olikin. Äiti alkoi itkeä ja kaikki me itkettiin. Pentti vain ei oikein vielä ymmärtänyt asiaa.

Lähdimme yhtä matkaa Lempi-tädin (äidin sisar), Aune-tädin (Toivo-sedän sisar) ja serkkujen Kirstin, Kertun, Kaukon ja Kaarinan kanssa Kuokkaniemen asemalta. Juna oli tavallinen matkustajajuna, ei evakkojuna. Evakkojunassa oli härkävaunut ja se vei määränpäähän ilman junanmuuttoja. Meidän juna oli tupaten täynnä kansaa, etupäässä sotilaita. Ei me päästy istumaan kaikki, sen muistan, että meillä oli eväiksi poimittu keltaiseen peltirasiaan karviaismarjoja. Rasian kyljessä luki ”Hangon keksejä”.

Junaa vaihdettiin Kouvolassa. Meille suuremmille lapsille oli annettu omat kantamukset. Minun piti huolehtia parin litran maitopeilarista, Kirsti huolehti 5-vuotiaasta Kaukosta ja Kertulla oli huoli koulurepusta, jossa oli vain pari viikkoa käytetty aapinen. Sen verran oli kerinnyt käydä eka luokkaa. Äiti ja Aune-täti haalivat matkatavaroita ja Lempi-täti kantoi pärekorissa neljän kuukauden ikäistä Kaarina-vauvaa ja me muut yritettiin seurata tungoksessa häntä. Pentti hätääntyi, kun äitiä ei näkynyt ja lähti itkien juoksemaan tavaravaunulle päin, mihin äiti Aune-tädin kanssa oli mennyt tavaroita vastaanottamaan. Minulle tuli hätä, nyt se eksyy porukasta, itkien juoksin perään, maito vain loiskui peilarissa.

Kouvolasta jatkettiin Mikkeliin, jossa oltiin varmaan vasta iltamyöhällä. Ainakin muistan, kuinka nukutti ja väsytti. Mikkelin asemahuoneen lattialle levitettiin sanomalehtiä ja niin koko sakki pääsi pitkäkseen. Ikäni muistan, miten hyvältä tuntui, kun sai mennä makuulleen ja uni tuli heti. Aamulla lähdettiin vähän kävelylle puistoon. Tästä on muistona valokuva, jonka joku katuvalokuvaaja otti, ja saimme sen heti valmiina mukaamme. Siinä me lapset seisomme rivissä, paitsi Pentti, joka ei moiseen suostunut ja käveli arvokkaasti poispäin. Kuvaaja kuvasi nopeasti, niinpä hän näkyy kuvassa taustalla selin meihin.

Seuraava mielikuva onkin sitten Laukaasta, missä meidät vietiin kansakoululle ja saimme majailla luokkahuoneessa. Se oli ihan hauskaa, kun oli tilaa juosta ja liikkua. Muitakin evakkoperheitä oli siellä. Illalla aloimme esittää ohjelmaa. Nousimme korokkeelle ja lauloimme Kertun kanssa kaikki osaamme lastenlaulut ja -virret. Yleisö kuunteli liikuttuneena.

Pian selvisi, mihin päin pitäjää meidät oli sijoitettu. Paikka olikin kaukana ja taas piti mennä junalla, ensin Jyväskylään ja sieltä itään päin Leppälahden asemalle. Asemalla odotti mies hevoskyyteineen, kaikki me mahduttiin kärryyn ja pari kilometrin päässä olikin Heikkilän talo, josta meille tuli asuinpaikka lähes kolmeksi vuodeksi. Lempi-tädin perhe jatkoi matkaa kilometrin verran Kuivikon taloon.

Heikkilän portilla Elsa-emäntä ojensi äidille avaimen ja näytti lammashaan takana olevaa pientä harmaata mökkiä, johon saisimme mennä asumaan. Tiheän puuaidan ympäröimä mökki oli kahden suuren kuusen välissä. Siinä oli pieni keittiö ja kamari, molempiin eri sisäänkäynti ja lautaeteinen komeroineen. Toisessa huoneessa asui helsinkiläisrouva Leila-tyttönsä kanssa, he olivat sotaa paossa ja lähtivätkin aika pian pois.

Leila oli lähes minun ikäinen ja opasteli minua Heikkilän tanhuvilla. Muistan, kuinka ahtauduimme talon koirankoppiin molemmat yhtä aikaa, eikä koppi ollut isolle koiralle tarkoitettu. Puutarhassa helottivat viinimarjat punaisina, kyllä teki mieli ottaa, mutta äiti oli sanonut, ettei mihinkään talon tavaraan saa koskea.

Tuli syyskuun 19. päivä ja äiti meni naapurimökkiin kuuntelemaan uutisia. Silloin selvisi, Karjala oli menetetty lopullisesti. Muistan äidin itkun ja epätoivon, hän oli varmaan elättänyt vielä toivoa toisenlaisesta rajankäynnistä. Seuraavana päivänä täytin 9 vuotta, tuskin sitä itsekään muistin, ei mitään lahjoja enkä huomiota tietysti odottanutkaan. Kymmenen päivän päästä Pentistä tuli nelivuotias.

Yhtenä päivänä sitten Hilkka ilmestyi ovelle ja kertoi, että lehmät ovat Leppälahden asemalla puihin sidottuna. Kyllä äiti ihmetteli, kun kuuli, että kaikki olivat tallella. Iloisena he lähtivät niitä hakemaan. Tuntui jo paljon paremmalta, kun meitä oli jo enemmän koossa. Pian sitten Anjakin ilmestyi yhden lehmän kanssa ja viimeisenä isä hevosella ajaen. Hänellä oli kuormassa viljaa, taisi olla lihatiinukin ja äidin piironki, minkä sisällä oli liinavaatteemme. Vähäiset huonekalutkin löytyivät Laukaan asemalta, joten mökki alkoi tuntua kotoisemmalta. Tuli tieto koulun alkamisesta. Se olikin kaukana, 6 km matkaa, mikä piti tehdä junassa, koska mitään muuta tietä kuin rautatie ei ollut sinne. Välillä oli Pönttövuori tunneleineen. Kyllä minä jännitin kovasti, mutta naapurimökin Yrjön ja Anjan kanssa sain lähteä yhtä matkaa ja opin kulkemisen niksit. Koulu oli kaksiopettajainen, joten luokat 3–6 olivat samassa luokkahuoneessa.

Meitä oli varmaan lähes 40 oppilasta, ja isot pojat olivat levottomia ja opettaja hermostunut ja väsynyt, joten ei tunneilla oikein opittu. Kärsin kovasti melusta, olinhan tottunut Ilomäen koulussa säntilliseen ja vaativaan opettajaan ja lyhyeen koulumatkaan. Mutta kaikkeen tottuu. Ongelmana oli se, että kotiin pääsi vasta puoli viiden junassa eli ”motissa” ja kova nälkä oli koulun jälkeen junaa odottaessa. Meitä oli aika monta, jotka kulkivat samalla tavalla, joten keksittiin kaikenlaisia ajanvietteitä ja leikkejä.

Isällä ja äidillä oli varmaan paljon huolta suojan saamisesta lehmille ja niiden rehuista, mutta minä en ymmärtänyt sitä murehtia.

Siitä se elämä alkoi luistaa päivä kerrallaan.

Kirjoitti Terttu Tuomaan tytär 4.12. 2006
(Terttu Varila)

[Sivun alkuun]

Taneli, Metsämiklin ukko

Metsämiklin ukko ja lapset

Lapsuutemme parhaita muistoja ovat vierailut Hilkka-siskon kanssa Metsämiklin ukon ja mummon luona. Yhtenä elokuisena pyhänseutuna siellä sattuivat iloksemme olemaan myös serkkumme Arvo, Eero ja Kerttu. Oli tiedossa paljon hauskaa!

Pyhäaamuna ukko valjasti komean hevosensa lippakiesien eteen ja lähti Jaakkiman kirkkoon, niin kuin hän teki melkein joka sunnuntai. Koko lapsikatraan oli määrä paimentaa lehmiä Alavin suurella pellolla, kunnes ukko vapauttaisi meidät kotiin tultuaan. Paimentaminen oli helppoa, sillä heinäteon jälkeen pellolle oli kasvanut rehevää apilaa, joten lehmät söivät rauhassa ja paneutuivat kohta märehtimään.

Menimme suureen latoon, jonka keskellä oli sileä lautalattia. Meistä vanhin, Arvo, sai idean:

"Käyvviä tanssimua!" Hän peitti kampansa silkkipaperilla ja alkoi muka soittaa. Kyllähän kammasta ääntä lähti eikä musiikin laadusta paljon piitattu. Kukaan meistä ei ollut ikinä nähnyt tanssimista, ellei sitten Arvo itse; tanssiminen näet katsottiin suvussamme synniksi.

Ladossa syntyi varsinainen riehunta. Vauhtia ja ääntä riitti, kun hyppelimme tasakäpälässä yksin, kaksin tai kolmisin sinne ja tänne. Hauskaa oli, ja pelimanni soitti hiki päässä mitä mieleen tuli. Kesken kaiken joku kiljaisi:"Ukko tulloo!" Tanssit päättyivät sillä sekunnilla. Mitä, jos ukko näki meidän tanssivan ja on vihainen?

Hyväntuulinen ukko tuli latoon ja oli pelkävinään: "Minnuu nii hirvittiä, niot työ annatta miulle vitsua, ko mie olin niin pitkää (kauan) kirkossa. Täss´ ois teille vähä karamellii!" Se oli meille mieluinen yllätys. Ukko jäi paimentamaan lehmiä ja me juoksimme namusia mutustellen Tuunalaan.

Ukko, lasten ystävä

Tuunalan isossa tuvassa oli keskilattialla kahden istuttava keinutuoli, joka oli ukon lempipaikka. Iltaisin hänen ympärilleen kerääntyi loma-aikoina meitä serkuksia melkoinen joukko. Lapsia oli ukon sylissä, vieressä ja loput keinun jalaksilla. Ihmeen paljon keinu kestikin hajoamatta. Siinä ukko kertoi asioita ja kuunteli mielellään, varsinkin kun lauloimme ja joululomalla leikimme tonttuleikkejä.

Muistuu mieleen, että monesti pieninä ollessamme Hilkka ja minä saimme nukkua ukon ja mummon kamarissa. Tosin siellä oli aina liian kuumaa, koska mummon reuman tähden huonetta piti lämmittää talvisin kahdesti päivässä. Ennen nukkumaan menoa ukko luki ääneen Päivän Tunnussana -kirjasta tekstit. Kerran hän antoi minulle edellisen vuoden kirjan, joka oli minulle tärkeä monta vuotta. Kun ukko oli lopettanut lukemisensa, lausuimme yhdessä rukouksen Levolle lasken, Luojani. Lopuksi ukko siunasi meidät kaikki sanoen: "Nyt me maata lepoon menemme, Jeesuksen nimeen nukumme. Aamen"

Metsämiklin ukko ja mustalaiset

Meidän ukko auttoi kaikkia puutetta kärsiviä, ja mustalaisetkin sen tiesivät. Koska on kyse kaukaisesta menneisyydestä, katson voivani käyttää tätä kiellettyä nimitystä heistä. Mustalaisukko ajoi pihaan ja pyysi aina ensimmäiseksi meidän ukolta:

"Antaisko hyvä vanha isäntä hevoselle sylillisen heiniä?"

Ukkohan antoi heti ison kasan! Ei aikaakaan, kun mies puhutteli Simo-setää:

"Antaisko hyvä nuor isäntä meille vähä heiniä?"

Totta kai hän antoi, ja hyvällä tuurilla "vielä nuorempi isäntä" Arvo osui paikalle ja joutui antamaan heiniä melkoisen kasan. Sillä välin mustalaiseukko oli jo pyytänyt ja saanut luvan keittää hellalla kahvit ja anonut siihen tarpeetkin. Muistan, että Helena-täti oli juuri kaulitsemassa piiraan kuoria. Eukko sieppasi ohuen kuoren ja viskasi sen hiilloksen päälle ja sai sen siepatuksi kypsänä takaisin. Nainen paistoi kuoren toisensa perään lapsilleenkin. Helena-tädin oli turha kieltää, sillä vaikka eukko oli komentavinaan lapsiaan, hän yllytti heitä kuitenkin: "Mangu maare", (pyydä enemmän!)

Kerjääminen loppui nolosti, kun kuuma piiraan kuori putosi eukon puseron laajasta kaula-aukosta sisään. Kuului parkaisu: "Syvän pallaa, syvän pallaa!" ja sen jälkeen Helena-täti sai rauhassa paistaa piiraansa valmiiksi. Mummo köpitti reumaattisilla jaloillaan aittaan ja toi sieltä lihaköntin mustalaisille annettavaksi. Hyvillä mielin ja kiitellen vieraat poistuivat.

Hilkka ukon ja mummon hierojalla

Uudenvuoden päivän seuduilla vuonna 1943 olimme hiihtäneet Hilkan kanssa Metsämikliin ukon ja mummon luo. Hilkan jalkaa oli edellisenä kesänä jouduttu leikkaamaan, ja se oli yhä melko jäykkä ja kipeä, mutta urhoollisesti hän silti hiihti kanssani. Ukkosen emäntä oli tullut mummoa ja ukkoa hieromaan.

Emäntä halusi kokeilla, olisiko hänestä apua Hilkan kipeälle jalalle ja kävi tuumasta toimeen. Jo ensimmäinen hierontakerta tuntui auttavan ja sitä jatkettiin useita päiviä. Hilkan nilkka notkistui ja hän pystyi hiihtämään kanssani hyvää vauhtia kotiin muutamia päiviä myöhemmin.

Ukon kanssa Lahdenpohjassa

Ukolle tuli asiaa "Lopottiin", ja minä pääsin hänen mukaansa hevosen kyytiin Hilkan jäädessä taitavan hierojan käsiin. Kyläteitä ei siihen aikaan aurattu, niinpä ukko ajoi lyhintä reittiä, hevosten tallaamaa talvitietä pitkin. Kun tulimme Pöntsönlammen jäälle, ukko kertoi minulle tosi tarinan. Hän oli vuosia sitten oikaissut saman lammen poikki myöhään kevättalvella, ja yhtäkkiä hevonen oli uponnut heikkoihin jäihin. Itse hän ehti hypätä reestä pois.

Ukko jatkoi: "Sillo mie rukkoilin Jumalua ja huusin appuu, ja ihme tapahtu. Lammin takana sattu olemua kaks miestä halkoja hakkuamassa ja hyö kuuljvat miun huuvvon ja tuljvat vetämiä kahella nuoralla hevosen ylös. Mie kiitin Jumalua ja läksin ajamua kottii."

Minulle, silloin 11-vuotiaalle, tämä ukon kertomus antoi hyvän opetuksen rukouksen voimasta enkä ole sitä koskaan unohtanut. Lopotissa ukko kysyi minulta: "Mitä mie ostasin siulle?" Silloin kaupoissa oli vain tyhjiä hyllyjä. Jotakin sentään löytyi. Mieleeni tuli, että minulla on muistikirja, johon kirjoitetaan runoja, piirretään tai mikä parasta, liimataan kiiltokuvia. Niinpä pyysin ukolta: "Miulla tekköö mielj enkelj-kiiltokuvija”, ja ukko osti niitä kokonaisen arkillisen.

Se oli uskomaton onnenpotku! Terttu-sisko oli jo koulussa ja osasi kirjoittaa muistikirjaani: "Enkeli lentää liihottaa, Anjalle onnea toivottaa." Sille sivulle olen liimannut kolme enkeliä, ja ne ovatkin viimeiset ukon ostamista. Tämä muistikirjani on lähes ainoa tallella oleva muistoesine Karjalasta. Säilytän sitä aarteenani.

Tuomaan tytär Anja Tuomela

[Sivun alkuun]

Anjan evakkomatka

Moskovan välirauha

Syyskuun 4. päivänä 1944 aseet vaikenivat. Isämme Tuomas sai kahden viikon loman vartiointitehtävistä, koska Neuvostoliitto antoi luovutettavan alueen väelle sen verran aikaa sadonkorjuuta varten. Olin 13-vuotias ja minun oli jäätävä hänen avukseen peltotöihin. Lisäksi lypsettäväkseni jätettiin yksi lehmä, mikä täydensi meidän niukkaa ruokavaliotamme. Isosisko Hilkka 16 v. lähti kuljettamaan muita lehmiä toisten kyläläisten mukana maantietä pitkin reppu selässä ja lypsysanko kädessä.

Äidin ja nuorimpien lasten, Tertun ja Pentin, oli matkustettava viipymättä Laukaaseen, joka oli ennalta määrätty evakkopaikaksemme. Kaksi viikkoa kului nopeasti, ja saimme jonkin verran puiduksi kosteata viljaa, joka lastattiin säkitettynä kuormaan. Asemalle kuljetettiin maatalouskoneita ja muun muassa isoja kupoja (sidottu nippu) pellavaa, josta monen vaiheen jälkeen voitiin kutoa kangasta.

Minäkö hevosmieheksi?

Isän loma päättyi, mutta ennen lähtöään hän lastasi valmiiksi hevosen kärryyn kodin tärkeimmät tavarat. Ellei hän saisi jatkolomaa, minun pitäisi valjastaa aamulla hevonen, kiinnittää lehmä kuorman perään ja lähteä ajamaan muitten kyläläisten perässä. Asia oli päivänselvä, olinhan varhain tottunut töihin. Menin naapuriin yöksi, mutta seuraavana aamuna isä sai lisää lomaa ja tuli kotiin. Se olikin sitten lähtöpäivä.

Lähtö

Syyskuun 19. päivä oli kaunis ja aurinkoinen. Äidin kukkapenkit olivat loistossaan, ja poimin suuren asterikimpun mukaani sekä keräsin vielä pussillisen karviaismarjoja matkaevääksi. Lehmä oli jo kiinnitetty kärryn perään, ja hevonen lähti liikkeelle isän istuessa ohjaksissa ylhäällä kuorman päällä. Kumpikaan meistä ei puhunut mitään eikä edes rohjennut kääntyä katsomaan taakseen. En osannut itkeä, vaan kävelin kuin unessa pyörääni taluttaen, kunnes tulimme maantielle.

Naapurin tytöt liittyvät mukaan

Nousimme Ilomäelle, josta seuraamme liittyivät nuoret tytöt, serkukset Helvi ja Bertta hevoskuormineen. Molemmat olivat olleet sadonkorjuussa ja lastanneet kärryyn tavaransa, ja kumpikin oli sitonut kuorman perään lehmänsä. Bertalla oli ajettavana raisu ori, jonka kanssa hänellä tahtoi olla vaikeuksia. Kun ei ketään muutakaan ollut, mummon oli täytynyt viedä Bertan pieni vauva evakkopaikkaamme Laukaaseen.

Hidasta matkantekoa

Maantielle päästyämme liityimme ajoneuvojen virtaan. Minulle tiet olivat outoja ja paikkakuntien nimet yhdentekeviä, enkä ollut kohta selvillä edes viikonpäivistä. Alkumatkalla ohitimme tyhjiä taloja, joihin voi majoittua lupaa kysymättä. Hevoset ja lehmät saivat rauhassa syödä pelloilla, joihin oli kasvanut runsaasti tuoretta ruohoa heinänteon jälkeen.

Tultuamme nykyisen Suomen alueelle tienvarsitalot olivat usein tupaten täynnä ja jouduimme kyselemään yösijaa kuten mustalaiset. Kerran pieni seurueemme joutui yöpymään jopa saunan lauteiden alla. Saunaa ei ollut lämmitetty, mutta ei palellut. Tie oli usein täynnä sotilaskolonnia, joita meidän oli väistettävä.

Eräänä päivänä kuorma-autosta yllätykseksemme hyppäsi kaksi sotilasta, Helvin veli Einari ja Bertan aviomies. He saivat pikaisesti anotuksi muuttolomaa ja ottivat tytöiltä ohjakset käsiinsä. Koko ajan tiellä oli tungosta, hevosten kuormat olivat raskaat ja lehmien kävely hidasta, joten päivämatkat jäivät lyhyiksi. Matkamme johti Punkaharjua pitkin ja kohta hevoset kopsuttelivat Savonlinnan kaduilla, jolloin muistin maantietokirjan kuvauksen kauniista maisemista, mutta nyt en jaksanut niistäkään innostua.

Kotoa lähdöstä oli kulunut ehkä viikon verran, kun saavuimme Rantasalmen Kolkontaipaleelle. Majoituimme nuorisoseuran talolle, joka oli tupaten täynnä väkeä. Sinne oli järjestetty keittoruokaa evakoita varten. Se olikin meille tarpeen, sillä kotoiset eväämme olivat jo loppuneet. Onneksi olimme saaneet hankituksi jostakin tien varrelta näkkileipää, jota olimme syöneet lämpimän maidon kanssa ainoana ruokanamme jo monena päivänä. Aluksi vierastin lämmintä maitoa, mutta totuin siihen. Miehet, meidän isä ja nuoret sotilaat päättivät ajaa hevoskuormineen pikku hiljaa Laukaaseen, ja me tytöt jäimme odottamaan lehminemme rautatiekuljetusta.

Pitkä odotus

Valtasimme näyttämön nurkan pesäpaikaksemme ja nukuimme paljaalla lattialla. Lehmämme olivat talon takana suurten kuusten alla sateelta suojassa. Väsyneet eläimet täyttivät kuitenkin päivittäisen maidon tarpeemme. Kerran kaksi ikäistäni mustalaispoikaa pyysivät minua katsomaan varsaansa, mutta talon takana he uhkasivat "antaa minua turpiin". Mitään varsaa siellä ollutkaan, mutta onneksi pääsin ajoissa sisälle turvaan.

Bertalla ja Helvillä oli omat juttunsa, ja minä olin täysin sivullinen eläen yksin omissa ajatuksissani. Muutaman päivän kuluttua meidät määrättiin kävelemään lehminemme erääseen maalaistaloon Kolkonpäähän, jonne oli yli 10 km. Isot tytöt päättivät kuitenkin viikon kuluttua, että lähtisimme nuorisoseuralle vahtimaan saadaksemme joskus junavaunun. Odotus näyttämön nurkassa jatkui.

Märkä junamatka

Oltiin jo pitkällä lokakuussa, ilma kylmeni ja satoi koko ajan. Vihdoin kahden viikon odotus palkittiin: Saimme taluttaa lehmämme avonaiseen rautatievaunuun, jossa oli vain taivas kattonamme. Heinäpaaleista kyhäsimme itsellemme luolan, jonka katoksi löysimme pahvinpalan, joka ei pitänyt alkuunkaan sadetta. Näkkileipä ja maito riittivät, muuta ruokaa ei ollut.

Vaunumme siirrettiin kahdesti sivuraiteelle tärkeämpien kuljetusten tieltä, joten olimme perillä Laukaassa vasta kolmantena päivänä. Joku avustaja oli ilmeisesti määrätty viemään lehmät suojaan. Isä haki minun lehmäni myöhemmin. Bertta ja Helvi hävisivät heti kuin aamusumu enkä ole heistä sen koommin kuullut mitään.

Minut vietiin yöksi kunnalliskotiin, jossa sain nukkua valkoisten lakanoiden välissä ensi kertaa eläessäni, meillähän käytettiin poppanoita. Minulle neuvottiin perheemme olinpaikka ja kuinka sinne matkustetaan. "Kysyvä ei tieltä eksy", joten osasin jäädä pois junasta oikealla pysäkillä ja löysin myös pienen ja rähjäisen evakkomökkimme.

Kotiväki löytyi ja elämä järjestyi jotenkin

Heikkilän talon pikkuruisessa mökissä muu perhe oli koolla, kun saavuin. Äiti, Terttu ja Pentti olivat tulleet sinne ensiksi, Hilkka lehmineen parin viikon kuluttua, isä kuormineen vähän ennen minua. Saimme eläinsuojaksi pienen lammasnavetan, johon mahtui hevonen ja kolme lehmää. Loput lehmät oli myytävä.

Noin viikon kuluttua koulut alkoivat, ja pääsin ilokseni jatkamaan keskikoulua Vaajakoskelle lyhyen junamatkan päähän. Terttu matkusti kouluun toiseen suuntaan kuin minä ja jännitti joka aamu junalle ehtimistä. Hilkka sai harjoittelijan paikan osuuskaupasta ja isä pääsi työhön asevarikolle. Äiti teki koti- ja navettatyöt pikkuisen Pentin 4 v. juostessa hänen perässään. Odotettiin pika-asutuksen alkamista. Isä toisti usein lausetta:

"Ko sais joskus oman mökin, vaikk´ kolm´kolkkasenkaa!"

Tuomaan tytär Anja Tuomela

[Sivun alkuun]

Hilkan evakkoon lähtö syksyllä 1944

Matkaan lähtö

Aselepo oli alkanut 4. syyskuuta. Minulle lankesi lehmien vienti uusille asuinsijoille. Nukuin viimeisen yön tuvan lattialla. Tavaroita oli pakattu ja oli sekavan oloista. Silloin tiesin, että ei enää palata Karjalaan takaisin, se oli vahva tunne. Vedin peiton pääni yli ja itkin hiljaa, ettei kukaan kuullut itkuani. Sain siitä niin vahvan luonnon, etten vuosiin itkenyt minkäänlaisen asian takia, oli vain pärjättävä.


Ilomäen pihapiiri	Ilomäen kodin pohjapiirros

Seuraavana aamuna meidän kolme lehmää ja kaksi hiehoa ajettiin Koipään naapuriin ja sieltä lähti ikäiseni Laina-tyttö myös lehmineen matkaan. Meillä oli reput selässä. Minulla oli repussa iso limppu ja kilo voita. Olihan minulla paitaan ommeltu salatasku, jonne olin laittanut isän antaman 100 markkaa. Raha oli siltä varalta, jos hukkaisin lehmäni, niin voisin matkustaa Vihantiin ja minut löydettäisiin sieltä. Käsivarrella kannoimme ämpäriä, se oli tyhjänäkin painava.

Kuokkaniemen asemalle tuli joka puolelta karjaa. Siellä niistä tehtiin isompia laumoja, ehkä 40 lehmää, kahdeksan ajajaa kohti. Meidän lauman ajajat olivat toiselta puolen järveä, emme tunteneet heitä.

Aluksi lehmät eivät pysyneet yhtään tiellä, koko ajan niitä piti pelloilta hakea tielle. Kuljimme ehkä noin 20 km päivässä. Olimme tyhjissä taloissa ja riihessäkin yötä. Lehmille oli tehty aitauksia kullekin ryhmälle yön ajaksi. Heiniä ja vettäkin oli tarjolla. Lypsimme illalla sekä aamulla lehmät.

Toisen päivän iltana tuli Lainan äiti hevosella meidän luo ja oli vihainen.

"Mikäs ilmeen hätä teillä on täällä?"

Eihän meillä ollutkaan. Heille oli soitettu, että kaksi pientä tyttöä ajaa satapäistä laumaa ja niiden avuksi oli mentävä. Heillä oli kaksi hevosta ja heidän olisi kuulunut jo alusta asti lähteä meidän ajajien avuksi, reppuja ja ämpäreitä viemään.

Tulimme sitten nykyrajan tälle puolelle ja Puhokselle. Minulta oli jo leipä loppunut. Tiesin, että Lainan äidin hevoskuormassa oli leipää laatikollinen. Kysyin emännältä, antaisiko hän minulle lainaksi leipää? Hän sanoi:

"Elä hyvä laps miulta pyyvvä, miul ei oo yleisotokorttii. Siulla ku on, sie saat ensimmäisest majapaikast leipäkortin."

Samassa hän otti ison palan leipää ja syötti sen hevoselle. Mieleeni jäi omituinen käytös naapurin emännältä. Silloin Laina suuttui, tempasi laatikosta ison mustan ruisleivän ja sanoi:

"Jos miull on leipää siull' on kans."
Ja laittoi leivän reppuuni.

Laivamatka

Lehmät ja meidät lastattiin proomuihin, niitä oli neljä kappaletta, ja hinaaja veti niitä perässään. Olimme kaksi vuorokautta proomussa. Lemillä oli ahdasta ja likaista. Ei sinne pienemmät uskaltanut mennä edes lypsämään, itse taisin käydä kerran.

Ensimmäisen yön jouduimme istuallaan viettämään sellaisessa 2x2 metrin kopissa, joka oli proomun kannella. Isot likat menivät laivapoikien kanssa hinaajalle. Pimeän aikaan laiva oli ankkurissa. Seuraavana päivänä sanoin Lainalle, että nyt mekin lähdetään hinaajalle nukkumaan. Ei meitä pikkutyttöjä kukaan pyytänyt, me vain lyöttäydyimme poikien veneeseen, kun he hakivat taas maitoa.

Niin me pääsimme nukkumaan kerrossänkyihin, niitä oli pitkin seiniä. Pojat nipistelivät meitä varpaista, kun me menimme Lainan kanssa samaan sänkyyn. Kapteeni nukkui meidän yläpuolella ja ärähti:

"Antakaa tyttöjen olla rauhassa, ne ovat kunnon tyttöjä."

Aamulla heräsimme, laiva oli jo menossa. Kapteeni oli pannut meille lisäpeitonkin yöllä.

Kohti Leppälahtea

Pääsimme vasta päivällä Varkauden laivarannassa pois hinaajasta. Karja purettiin laivasta. Odotettiin ainakin vuorokausi ennen kuin saatiin avovaunu lehmille. Joku neuvoi meille lämpimän pannuhuoneen yöpaikaksi. Sinne menimme Lainan kanssa lattialle, oli lämmin, mutta kova peti.

Minun hiehot hävisivät, kun niillä ei ollut kytkyitä. Olin huolissani. Sitten ne palasivat itsestään takaisin, taisivat käydä vain kaupungilla.

Junassa olimme Jyväskylässä yötä. IT ampui, ihmettelimme miksi, (ehkä saksalaisia koneita) silloinhan oli aselepo. Seuraavana päivänä pääsimme Laukaaseen. Kiireesti kysyin, minne saisin ajaa lehmäni.

"Voi, et sinä voi sinne ajaa lehmiä, on mentävä taas junaan", sanoi asemamies.

"Mene Jyväskylään ja sieltä sitten Leppälahteen."

Jälleen Jyväskylässä yksi yö ja seuraavaksi lehmät pantiin kappaletavarajunaan. Leppälahdessa ne kävelytettiin junasta ulos. Panin lehmät puihin kiinni ja lähdin etsimään Heikkilän taloa. Kengänpohja oli irti ja meni välillä kantapään alle, kun mennä löntystin eteenpäin.

Löysin pienen harmaan mökin ison kuusen juurelta. Se oli tuleva koti lähes kolmen vuoden ajaksi. Menin tupaan ja äiti hämmästyi ja ilahtui, "nythän se tyttö jo tulikin".

Olin päässyt onnellisesti perille. Sitten lähdimme äidin ja Alli-rouvan kanssa hakemaan lehmät asemalta ja hiehotkin olivat tallella.

Olin onnellinen kun pääsin pikku-siskon ja pienen veljen luokse. Isä ja Anja tulivat myöhemmin omaa vaivalloista tietään kumpikin.

Tällainen oli minun evakkomatkani.

Hilkka Airevuo (Tuomaan tytär)

[Sivun alkuun]

Takaisin etusivulle