Sukukokoukset
Tuunaansaari 2018
Jalasjärvi 2016
Jalasjärvi 2014
Tampere 2011
Juva 2008
Paavola 2006
Kauhajoki 2002
Pirttikylä 23.7.2000 Sukuseuran perustava kokous 
Humppila 1998

Retket
Karjalaan 2007
Metsämikli 2006
​Metsämiklin ja Salon tiloille 1991

Tuunaisen sukuseuran kokous 7.7.2018 Tuunaansaarella
TUUNAISTEN SUKUJUHLA TUUNAANSAARELLA 7.7.2018.
Sukujuhla aloitettiin tietysti ruokailulla. Nälkäisiä, mutta iloisia Tuunaisia oli saapunut pitkin Suomenniemeä ja osa Ruotsin puoleltakin 58 henkeä. Kun perustarve oli tyydytetty, saimme kuulla Tuunaansaaren ja Tuunaankartanon historiasta lisää. Edellisessä kokouksessa saimme tutkittua tietoa 1600- luvulta lähtien (Sinikka Tuunainen) ja nyt meille kertoi Dos. Jyrki Paaskoski 1540- luvulta lähtien historiaa Punkaharjun Tuunaansaaresta ja Tuunaankartanosta.
Luonnonkauniilla Punkaharjulla asui karjalaisia ja savolaisia jo keskiajalla. Pysyvä asutus muodostui 1400- luvulla. Ensimmäisen maakirjan mukaan 1541 oli Hans Tunain jo asumassa Tuunaansaarella. Myöhemmin Staffan ja Peer Tuunaisen talot olivat todennäköisesti lähes samalla paikalla kuin nykyinen Taidekartano Johanna Oras.
Olimme sopineet tutustumisen kartanoon etukäteen, joten lähdimme sovittuun aikaan tapaamaan mantujemme nykyisiä asujia.
Mäen päällä kauniilla paikalla oli hieno keltainen kartanorakennus ja pari piharakennusta. Johanna ja Reijo Oras toivottivat Tuunaiset tervetulleeksi. Hymyilevä pariskunta kertoi hyvällä huumorilla miten ovat asettuneet tähän asumaan ja mitä sisältä löytyy. Reijo kertoi tervetulo maljan kanssa ensin pariskunnan taustoja ja meillä kaikilla oli niin mukavaa. Reijon kertoman mukaan Johannalla on 25-vuotistaiteilija juhlavuosi meneillään. Ihmetteli myös miten 25-vuotias voi sellaista juhlia.
Johanna Oras kertoi taiteilija elämäänsä, opiskelu ja muut asiat urallaan. Kun kiersimme sisällä, näimme upeita taideteoksia runsaasti. Taisipa joku kauppakin syntyä. Lähtiessä totesimme, että hyvässä kunnossa on entinen Tuunaisten paikka pidetty.
Tuunaisen sukuseuran sukukokous
Sukuseuran sukukokous alkoi hyvässä ja hauskassa hengessä vierailun jälkeen. Asiat käsiteltiin kuitenkin asiallisesti. Aluksi laulettiin perinteisesti Karjalaisten laulu, joka nosti karjalaisen suvun henkeä sopivasti.
Sääntöjen määräämät kohdat hoidettiin puheenvuorojen kanssa läpi.
Puheenjohtajana jatkaa monipuolisesti sukuseuran asioita hoitanut Ari Mikkilä.
Talousasiat todettiin olevan kunnossa.
Sovittiin pienestä sääntömuutoksesta, jotka vastaavat paremmin nykyaikaa.
Palkittiin kaksi nuorinta lasta hyvin hoidetusta arpajaistehtävästä.
Teksti: Sukuseuran sihteeri Olavi Hyvönen

​Tuunaisen sukuseuran kokous 2.7.2016  Jalasjärvellä

Tuunaiset kokoontuivat sukukokoukseen Jalasjärven Taivaltuvalle 2.7.2016, Suomen kesä oli hehkeimmillään. Sukua kokoontui 52 henkeä, eri puolilta Suomea ja osa Ruotsistakin.  Ikäjakauma oli 5-v. – 83-v välillä. Lapset leikkivät pihalla ja vanhemmat haastelivat sisällä.  ”Mitä siulle kuuluu ”, ” muistat sie ” olivat tervetulotoivotukset, ja tietysti reippaat naurut päälle.
Edellisestä kokoontumisesta oli kulunut 2 vuotta. Hallitus oli pitänyt yhteyttä ja kokouksia useampaan kertaan sukukokousten välillä. Sukukokouksen järjestäminen on myös työllistävä, mutta mukava asia. Siinä tulee myös erilaisia yhteydenottoja sukulaisiin.
Kun kokous alkoi, puheenjohtaja Ari Mikkilä toivotti vielä kaikki tervetulleeksi ja hallituksen jäsenet esittelivät itsensä.  Kun kokousväki oli kajauttanut ” Karjalaisten laulun ” tunteella ja moniäänisesti, kokouksen virallinen osuus mentiin sääntöjen puitteissa läpi.
Hyväksyttiin tilit ja annettiin vastuuvapaus tilivelvollisille, kuultiin ja hyväksyttiin  toimintakertomus, jonka sihteeri oli laatinut. Kuultiin suvusta poistuneet, joiden muistolle pidettiin hiljainen hetki. Sukuun syntyneitä oli ilahduttavan paljon. Toimintasuunnitelma hyväksyttiin keskustelun jälkeen tulevalle kaudelle. Seuraava sukukokous päätettiin pitää kahden vuoden kuluttua heinäkuussa. Vielä tehtiin valintoja.
Toiminnantarkastajana jatkaa Pauli Tuunainen. Valittiin uusi hallitus. Puheenjohtajana jatkaa Ari Mikkilä. Paavo Tuunainen valittiin hallitukseen. Nyt tuli myös nuoren polven edustaja, Aada Tuunainen.
Ennen ruokailua kokoonnuttiin ulos ryhmäkuvaan. Sitten olikin jo nälkä ja väki alkoi syömään.
Seinille oli heijastettu diakuvina vanhoja valokuvia, joita yhdessä muisteltiin.
Ruokailun jälkeen Sinikka Tuunainen jatkoi edellisessä sukukokouksessa esittämänsä Tuunaisten suvun historian selvittämistä. Kokoukseen osallistujilla oli nippu monistettuna asiasta 1600 – luvulta.. siihen aikaan jolloin Jaakkiman Staffanin Bertill-isä Tuunaansaaressa eli…
Sinikka oli taas koonnut seikkaperäisen historiakatsauksen ja koonnut siihen tilanteeseen Tuunaiset. Kertomuksesta tuli hyvin selville, miten sen aikainen kansa Savo / Karjalassa eli, ja kuinka sen ajan valtaapitävät vaikuttivat kauniin Punkaharjun Tuunaan saaren seudulla. Verotus oli kovaa ja mielivaltaista. Kalastus oli tärkeä elinkeino. Lisäksi kuulimme millainen oli ratsutila. Myös terva oli kauppatavarana tärkeä noihin aikoihin.  Ari Mikkilä  oli selvittänyt tietoja suomalaisista ja ruotsalaisista tilavuusmitoista ja rahan arvosta, eli Taalarista. Näin selvisi arvot 1600 – luvulla ja kenelle ja kuinka paljon niitä täytyi maksaa.
Ruptuurisota 1656 – 1658 teki pahaa tuhoa Savo / Karjalassa. Vuosisata päättyi katastrofiin. Väestö väheni n. 36 %. Tietoja oli kerätty vanhoista asiakirjoista. Mukana myös kartta tiluksista Tuunaan saarelta…elämä jatkuu…
Sukuseura jakoi tunnustuksia. Sukuvaakuna standaari ojennettiin kolmelle pitkään toiminnassa aktiivisesti mukana olleelle: Juha Tuunaiselle, Päivi Airevuo-Riipiselle ja Olavi Hyvöselle.
Lisäksi annettiin palkinto ja osanottajatodistus kaikille alle 8 – vuotiaille, taputusten kera.
Ulkona alkoi Mölkky pelit ja Alina Kulmalan ohjaama hauska jumppa, jossa jäsenet saivat kyytiä. Taustalla soi reipas musiikki vauhdittamassa.
Sisällä viihdyttivät harmonikoillaan Satu Koski-Lammi ja Pelimannimestari Jarmo Liikaluoma.
Kahvit, teet ja mehut nautittiin, tietysti sukuvaakuna täytekakun ja karjalan piirakoiden kera.
Lopuksi oli vielä jännittävät arpajaiset. Palkintoja voitettiin runsaasti. Taisivat kaikki voittaa !
Näin hauskat ja asiallisetkin Tuunaisten suvun juhlat olivat juhlittu. Hyvillä mielin lähdettiin kotimatkalle.

Olavi Hyvönen
Tuunaisen sukuseuran sihteeri

​Tuunaisen sukuseuran kokous 7.6.2014  Jalasjärvellä
​

Tuunaiset kokoontuivat Jalasjärven Hirsipirtille pitämään sukukokoustaan 7.6.2014.
Kesäinen, lämmin ilma ja innostunut mieliala loisti sukulaisten kasvoilla, kun kohdattiin.
Edellisestä sukukokouksesta Tampereella, oli kulunut 3 vuotta. Osanottajia saapui eri puolilta Suomea
50 henkeä. Nyt oli mukana myös nuorempia sukupolvia aiempaa enemmän, mikä on hyvä asia.
” Mitäs siulle kuuluu ?” ja ryhmäkuvavaiheen jälkeen siirryttiin sisätiloihin pitämään varsinaista
kokousta hyvässä hengessä.

Sukuseuran hallitus oli valmistellut asioita ja kaikki viralliset asiat mentiin joutuisasti.
Tilit, toimintakertomus ja keskustelut toimintakaudesta, antoivat vastuuvapauden tilivelvollisille.
Toimintasuunnitelma uudelle kaudelle keskustelutti myös jonkin verran paikalla olijoita. Erilaisia
toimintaehdotuksia ja asioita kirjattiin evääksi hallitukselle.
Uutena asiana oli Tuunaisen sukuseuran sääntöjen päivittäminen Liiton ohjeellisten mallisääntöjen
mukaiseksi. Uusia sääntöjä jaettiin osallistujille kokouksessa.
Uusi puheenjohtaja tuli Ari Mikkilästä, kotoisin Tupokselta. Hallitukseen valittiin myöskin uusia
jäseniä. Tavoitteena on, että eri sukuhaarat ovat edustettuina.
Uutena virkailijana valittiin myös sukuseuran toiminnantarkastajaksi Pauli Tuunainen.
Sihteeri kertoi vielä suvusta poistuneet, joille vietettiin hiljainen hetki, sekä sukuun syntyneet kuluneen
kolmen vuoden aikana.
Kokouksen päätteeksi laulettiin reippaasti ja tunteella Karjalaisten Laulu.

Kokous oli kasvattanut jo melkoisen näläntunteen osanottajille ja niinpä ruokailu alkoikin välittömästi.
Reipas puheen pulina säesti ruokailua ja ruokailun jälkeen soittivat Satu Koski-Lammi ja hänen
veljensä Jarmo Liikaluoma reipasta musiikkia hanureilla.
Kahvittelun jälkeen suunnitellut ulkopelit, kuten Kyykkä ja muut, voitti komea kesäsade.

Lopuksi Sinikka Tuunaisen luento Tuunaisen suvun historiasta.
Sinikka Tuunainen oli tehnyt hienon työn Tuunaisen suvun historian vaiheista,
alkaen Taneli Tuunaisen 1871 – 1945 esi-isien vaiheista vuosisatojen saatossa.
Luennon runko, joka heijastettiin myös kuvia käyttäen kaikille nähtäväksi:
1. Osa: Sukupolvet Jaakkiman Metsämiklissä. Metsämiklin kanta-isän Staffan Bertilssonin
1665 – 1740 tie Tuunaansaarelta Jaakkimaan.
2. Osa: Sukupolvet Kerimäen Tuunaan saaressa. Mistä Tuunaan saarelle ?
3. Osa: Entä sitä ennen ???
Kaikki saivat vielä mukaansa tulostenipun, jossa on paljon tutkittua tietoa. Ja tutkimus jatkuu.
Suuret kiitokset siitä Sinikka Tuunaiselle ja muille sukututkimusta tehneille.

Tähän oli mukava päättää Sukukokous ja lähteä kotimatkalle mukanaan paljon mietittävää.

Teksti: Olavi Hyvönen, Tuunaisen sukuseuran sihteeri.

Tuunaisen sukuseuran kokous 18.6.2011 Tampereella

​Kolme vuotta oli kulunut edellisestä sukukokouksesta, joka pidettiin Juvalla 2008. Hallituksen päätettyä sukukokouksen ajasta ja pitopaikasta, alkoi meillä Tampereen seudun jäsenillä hyvän paikan haku. Se tapahtui runsasta vuotta ennen kokousta. Huomasimme, että kokoontumispaikan tarvetta on muillakin.
Hyvä paikka löytyi kuitenkin:
Picture
Vanha Irjalan makasiini Tampereella
PictureOrvokki Hyvönen
​​Kokouksen emännänvirkaa ryhtyi hoitamaan ammattilaisen ottein Orvokki Hyvönen. Sinikka Mikkilä oli jälleen hyvänä apuna keittiön hommissa.

​Ilmoittautumisia oli kertynyt 52 henkeä. Lämpöisen mukavana kesälauantaina valmisteltiin sitten kokoontumispaikkoja kuntoon. Käytettävänä oli koko makasiini huoneisto; kaksi isoa salia ja kaksi pienempää huonetta, sekä talon sydän, keittiö. Sukua kertyi pikkuhiljaa paikan päälle ja vilkasta jutustelua riitti.
Tällä kertaa oli mukana myös runsaasti lapsia. Heille löytyi omat hyvät leikki- ja ajankulutilat talon toisesta päästä.
Picture
Seurustelua jatkettiin ruokailun yhteydessä. Ruoka maittoi ja juttu luisti.
Valokuvia kierrätettiin, " muistat sie " jutut muisteltiin.

Sakari Tuunainen hoiteli nykytekniikalla seinäkankaalle valokuvat suuressa koossa.
Välillä laulettiin Karjalaisia lauluja oikein tunteella koko porukalla.

Picture
Hanuristi Satu Koski-Lammi soitteli taitavasti reippaat sävelet osanottajille.
Vierailija Kaarina Tuunanen kertoi sukuhistoriatutkimuksesta selvitettyjä asioita. Saimme kuulla Tuunainen-Tuunanen sukuhaarojen historiasta 1300- luvulta alkaen. Mielenkiintoisia asioita oli selvitetty. Esimerkiksi missä päin suvut ovat eläneet, mitä tehneet ja miten vaikuttaneet. On löytynyt yhteyksiä: Tsekin Böömistä, Virosta Pärnun Kihnunsaaresta, Pietarin läheltä Pähkinä-linnasta luoteeseen, jossa on olemassa Tuunaisen kylä, sekä Eskilstunan seudulta Ruotsista. Tiedostoja on paljon ja tutkimukset jatkuvat, näin toivomme.
Toini Tuunainen 90 v, luki muisteluksen, jonka hän oli kirjoittanut Jaakkiman sanomiin 3.12.1989
Entisaikaisia työkaluja, sekä käyttöesineitä oli tuotu näytteille.
Juotiin vielä kakkukahvit ennen kokousta. Eikä syötykään ihan mitä vaan kakkua, vaan syötiin sukuseuran omalla uudella vaakunalla koristeltu kakku. - Harva suku on omaa vaakunaansa syönyt!
​Sukuseuran vaakunalla varustetut pöytä-standardit jaettiin kiitoksena sukuseuralle tehdystä hyvästä työstä: Kunniajäsen Arvo Tuunaiselle ja seuran kotisivujen hyväksi tehdystä työstä Pekka Mikkolalle ja Teemu Tuunaiselle.
Varsinainen sukukokous päästiinkin sitten aloittamaan vatsat täysinäisinä ja tyytyväisenä.
Puheenjohtajana toimi Juha Tuunainen ja sihteerinä Olavi Hyvönen. Kokous käsitteli seuran sääntöjen mukaisesti asioita. Kokousväki oli asiallisesti mukana. Mielipiteitä vaihdettiin ja keskusteltiinkin, hyvässä hengessä.
Käsiteltiin ja hyväksyttiin tilinpäätösasiat ja vuosikertomukset. Todettiin edellisen sukukokouksen antamat asiat hoidetuksi. Varoja ei seuralla ole paljoakaan ja tuloja yritetään saada myös vaakunatuotteilla. Jäsenmaksua ei korotettu, mutta muistutettiin maksamisesta. Kulut pitää pystyä hoitamaan edelleenkin.
Sukuseuran vaakuna on virallisesti rekisteröity 09.09.2009. Suunnittelijana toimi heraldikko Tuomas Hyrsky. Toimintakertomuksesta kuultiin tarkemmin miten kolmen vuoden kuluessa on toimittu. Suvun yhteystietoja on koonnut Ari Mikkilä edelleen. Suvun kotisivuja hoidetaan ja käyttäjiä toivotaan lisää. Sieltä löytyvät kaikki Tuunaisen sukua koskevat tärkeät asiat. Myös Karjalan matka, vetäjänä Terttu Koski, oli tehty pienellä porukalla. Hallitus oli matkustanut 7 kertaa kokouksiinsa kolmen vuoden aikana, itse matkansa maksaen. Kokoukset olivat olleet samalla mukavia sukulaistapaamisia. Kuluja on tullut monista pienistä asioista, kuten adresseista, haudan hoitamisesta ja muista huomioimisista, sekä tietysti sukukokousvalmisteluista.
Kuulimme myös sukuun kolmen vuoden aikana syntyneet, joita oli tietojemme mukaan seitsemän lasta. Ari Mikkilä toivoi sukulaisilta tietoja, kun perheitten yhteystiedoissa on tapahtunut muutoksia.
Toimintakertomuksen jälkeen hiljennyimme suvusta poisnukkuneiden: Martti Tuunaisen, Kyllikki Tuunaisen ja Anita Peltoniemen, muistoa kunnioittamaan. Osanotto omaisille.
Uudelle toimintakaudelle 2011 - 2014 toiminnan suunnittelua. Puheenjohtaja Juha Tuunainen esitteli uutta toimintasuunnitelmaa, joka oli jouduttu tekemään niukan varallisuuden mukaan. Seuraava sukukokous päätettiin järjestää 2014. Paikka päätetään hallituksessa myöhemmin. Uutena toimintamuotona otettiin esille erilaisilla teemoilla tai harrastusalueilla kokoontumisia. Niitä voisi järjestää jäsenet oman kiinnostuksensa mukaan, kerätä samanhenkiset mukaan. Ryhmät voisivat kokoontua vaikkapa vain kerran tai toimia jatkuvasti. Esimerkiksi: Golf-, luonto-, kalastus-, taide-, tai matkaryhmiä. Karjalanmatka voidaan tehdä myös ryhmänä, jos kiinnostusta riittää.
Päätettiin aloittaa Facebookin kautta uudenlaista yhteydenpitoa Tuunaisille. Kyseessä on ainoastaan Tuunaisten oma sisäinen ryhmä. Kirsi Kirves laittaa alulle.
Hallitus tilaa ja myy vaakunatuotteita varallisuuden mukaan. Markku Tuunainen hoitaa isännänviiritilaukset.
Jäsenmaksut ovat edelleen perheeltä 20 € / vuosi ja yksin asuvilta 10 € / vuosi.
Päätettiin vielä, että sukuseuran varoja voidaan käyttää sukukokouksen järjestämiseen.
Picture
Toiset hymyilivät arpajaisvoittajina, toiset ihan muuten vaan.
Vuosille 2011 - 2014 Sukuseuran puheenjohtajaksi valittiin Juha Tuunainen ja varapuheenjohtajaksi Pauli Tuunainen, Lisäksi hallitukseen valittiin seuraavalle kaudelle: Ari Mikkilä, Päivi Airevuo-Riipinen, Olavi Hyvönen, Virpi Mäkinen ja Markku Tuunainen.
Tilintarkastajiksi valittiin: Satu Koski-Lammi ja Reino Tuunainen, sekä varatilintarkastajiksi Outi ja Paavo Tuunainen.
Hallitus kokoontui pitämään järjestäytymiskokouksen ja muut alkoivat sillä aikaa kakkukahville. Viimeiset jutut ja nauramiset vielä ja niin oli taas sukukokous pidetty.
Vähitellen Tuunaiset poistuivat kukin omiin suuntiinsa. Toivottavasti viettämään mukavaa Juhannusta ja lämpöistä kesää. Kaikkea hyvää toivottaen, Olavi.
Olavi Hyvönen, Tampere

Lisää sukukokouskuvia tästä linkistä 

Tuunaisen sukukokous Juvalla 14.6.2008

Kauniina alkukesän aamuna lähtivät Tuunaiset kohti vanhaa Karjalaa. Oli jälleen koittanut aika sukukokoukselle. Yhtä tärkeää on tietysti karjalaisia sukujuuria omaaville toistensa tapaaminen. Juha ja Sini Tuunainen olivat kokouksen koolle kutsujia ja järjestäjiä. Edellisestä, Paavolan sukutapaamisesta olikin kulunut pari vuotta. Kahden vuoden aikana tapahtuu jo monenlaista, joten hieman jännittyneessä, puheliaassa mielialassa matka taittui. Olimmekin hyvissä ajoin paikanpäällä. Haimme Juvan torilta kukkaset Martin haudalle. 
​
Juha kertoi meille kuinka poika Pohjanmaan oli työn myötä ajautunut tänne lähelle esi-isien maita. Hän esitteli myös upean perheensä, vaimonsa Sinin ja neljä lastaan, joista suvun nuorin Elsa 5 kuukautta.

​Mukanaolijoista suvun vanhin ja kunniajäsen kokouksessa oli Arvo Tuunainen 81 v.
Esittelykierros kaikista 42 mukanaolijasta suoritettiin perinteisesti. Ruokapöytä oli katettu ja kahta kehoitusta ei tarvittu. Karjalanpaisti ja muut lisukkeet maistuivat kokousväelle.

Markku Tuunainen avasi kokouksen. Sukukokouksen puheenjohtajaksi valittiin Olavi Hyvönen ja sihteerin tehtävät hoiteli Sakari Tuunainen.
Sääntöjenmukaiset kokousasiat hoidettiin asianmukaisesti. Keskustelujakin käytiin, mutta hyvässä sukulaishengessä. Kaksi kertaa tuuletettiin kainaloita kun kysyttiin kättennostoäänestyksellä yleisiä mielipiteitä. Mielipidettä kysyttiin näin sukuseuran sääntöjen uudistamistarpeista ja suvun tunnusvaakunaan liittyvistä toimista. Säännöt pidettiin entisinä ja tunnusvaakuna-asiaa hallitus lähtee hoitamaan Pauli Tuunaisen tietoa hyväksi käyttäen. 

Uusi hallitus valittiin ja uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Juha Tuunainen. Muut hallituksen jäsenet: Olavi Hyvönen varapuheenjohtaja, Terttu Koski, Kirsi Kirves, Markku Tuunainen, Päivi Airevuo-Riipinen ja Ari Mikkilä. Näin tuli mukaan myös uusia henkilöitä.

Ari Mikkilä kertoi hauskasti avioitumisesta Sinikan kanssa (joka oli jälleen ansiokkaasti auttamassa ruoka-asioissa). Aplodit molemmille. Ari selvitti myös sukurekisteriasiaa, jota hän on tehnyt vuosia. Hallituksen aiempi sihteeri Alina Kulmala lähetti tekstiviestiterveiset työmatkalta Koreasta ja kertoi neuvotelleensa vasta 15 tuntia sikäläisten kanssa! Tuunaisen sukuseuran kokous kesti vain noin kaksi tuntia. Seuraava kokous pidetään 3 vuoden kuluttua. 

Kevyitä jälkipuheita käytiin kakkukahvien kera. Kermat suupielissä otettiin sitten vielä valokuvia, niin ryhmäkuvia kuin yksittäisiäkin.
​
Kuvassa seuraavat henkilöt: 1 Ari-Pekka Tuunainen; 2 Sirpa Tuunainen; 3 Aila Tuunainen; 4 Markku Tuunainen; 5 Pirkko Tuunainen; 6 Sakari Tuunainen; 7 Gun-Britt Tuunainen; 8 Pauli Tuunainen; 9 Jarmo Liikaluoma; 10 Olavi Hyvönen; 11 Marika Koski-Lammi; 12 Kimmo Koski-Lammi; 13 Heimo Riipinen; 14 Päivi Airevuo-Riipinen; 15 Juha Airevuo; 16 Iida Heinonen; 17 Kalervo Airevuo; 18 Eetu Heinonen; 19 Ari Mikkilä; 20 Heljö Liikaluoma; 21 Sinikka Mikkilä; 22 Juha Tuunainen; 23 Sini Tuunainen; 24 Aada Tuunainen; 25 Elsa Tuunainen; 26 Kirsi Kirves; 27 Alma Tuunainen; 28 Iida Tuunainen; 29 Terttu Koski; 30 Tero Peuralanmäki; 31 Sari Peuralanmäki; 32 Satu Koski-Lammi; 33 Orvokki Hyvönen; 34 Santtu-Eemeli Tuunainen; 35 Emmi-Sofia Tuunainen; 36 Arvo Tuunainen; 37 Irma Pentinmäki; 38 Terhi Peuralanmäki; 39 Hilkka Airevuo; 40 Rauha Liikaluoma; 41 Aapo Riipinen; 42 Erkki Tuunainen 
Seinältä katseltiin suvun vanhoja hääkuvia ja perhekuvia. Kuvat kertoivat paljon, nuoremmillekin. Vähitellen väki alkoi siirtyä Sini ja Juha Tuunaisen perheen kotiin iltaa viettämään. Viitostietä ajelimme illanviettoon. 

Ensin kuuntelimme Juha-isännän esittelyä tilastaan ja sen tulevaisuudesta. Lapset löysivät välittömästi yhteisen sävelen. Rannasta kuului kirkunaa, taisi joku uskaltautua uimaankin. He pelasivat myös verkkopeliä innokkaasti pitkin iltaa. Ilo silmälle, kun lapsiakin oli runsaasti mukana.​
Vanhasta navetasta kuului kukon ja kanan välienselvittelyä. Pihakatoksessa istui Tuunaisia ja välillä hyttyset saivat kyytiä. Suvun taikuri Eetu teki temppuja. Kun näki hänen sorminäppäryyttään kävi käsi vaistomaisesti koittamassa vieläkö rahamassi on taskussa. Virkistävä nuorimies kaikkenaan! ​
Hallitus kokoontui järjestäytymään ”evakkohengessä” asuntovaunuun. Asiat kirjautuivat Kirsin sihteeröimänä suoraan tietokoneen muistiin. Tehtävät jaettiin. Hallitus kokoontuu syksyllä kehittämään asioita, jotka sai sukukokoukselta. Ja yhteydethän pelaavat sähköpostilla vaikka päivittäin.

Sillä aikaa pihamaalla jännitys tihentyi, kun sisällä piirakan rypytyskoneet olivat käynnissä.​
Vapaamuotoinen keskustelu jatkui. Satu innosti hanurin tahdissa tanssahtelemaan.
Isäntä viritteli grilliä ja lämmitteli saunaa. Toiset katselivat sisällä jalkapalloa teeveestä. Karjalanpiirakat tulivat pöytään. Salaattia ja grillin ruokia herkuteltiin.
​
Kylläisenä ja hyväntuulisena Tuunaiset lähtivät isäntäväkeä kiitellen kukin tahoilleen. Osa jäi yöksi, toiset lähialueen muihin majoituksiin ja toiset kotimatkalle. Kokouspäivä alkoi tummumaan. ​

Tuunaan saarella Punkaharjulla sunnuntaina 15.6. 

Suvun historiaa oli luettu. Mielenkiinto oli herännyt meille kymmenelle mukanaolevalle. Tuunaan kartanolta, siinä on joku Retretti nykyään vieressä, lähdettiin joukolla ajamaan Staffan Bertilinpoika Tuunain maille. Henki ryhmässä oli pian uudelleenomistavan oloinen.

Tarkastettiin, missä kunnossa nykyiset asujat pitivät Tuunaansaarta. Ajettiin saaren toiseen päähän, yli vanhan sillan ja todettiin, kuinka maanviljelyskelpoista, tasaista maa on ollut.
Picture
Gumppa, Juha, Sinikka, Pauli, Terttu, Orvokki, Olavi, Markku, Aila. Ari (kameran takana)
Sillalla pysähdyttiin kuvaamaan ja suunnittelemaan miten "sitten" pidetään saari hallussa. Tehtiin selvät suunnitelmat ja jatkettiin matkaa.

Todettiin, että aika paljon oli "alustalaisia" asettunut asumaan hienoille rantaviheriöille. Pauli ja Gumppa ehkä ajattelivat viheriöille olevan parempaakin käyttöä. Sijaintia naapurikylään Savonlinnaan pidettin myös hyvänä.

Kierroksen jälkeen todettiin, että kyllä sukututkimusta kannattaa jatkaa! Juha ainakin tekee sitä, kun maakunta-arkistokin on Mikkelissä lähellä. Apua tutkimukseen tulee varmasti myös naispuolisilta tutkijoilta. Lopuksi katselimme Retretin kesänäyttelyt. Osa porukasta meni vielä metsämuseoon tutustumaan. 

Hieno Tuunaisen sukukokousviikonloppu oli takana. Mielestäni tälläinen toiminta globaalistuvassa nykymaailmassa on entistä tärkeämpää. Jokaisen oma identiteetti löytyy taakse ja lähelle katsoen. Siitä on hyvä sitten suuntautua elämää eteenpäin.

Näkemisiin! Kaikille hienoa juhannusta!

Jonain toisena päivänä kirjoitan suvun sivuille Orvokin ja Olavin harrastuselämästä.

Olavi Hyvönen, Tampere
​

Paavolan Tuunala 10.-11.6.2006

​Vietimme Tuunaisen Tanelin ja Annan jälkikasvun tapaamista Paavolan Tuunalassa 10-11.6.2006. Paikalle oli ilmoittautunut 70 ja paikalla oli 65.

Vuonna 2005 kevättalvella, kun suvun hallitus kokoontui miettimään missä ja koska olisi sukukous,evästimme Aria, että kutsu sukulaiset Paavolaan. Emme alussa uskoneet monenkaan viitsivän ja jaksavan lähteä tänne kauas etelän silmillä katsottuna. Sitäkin suurempi oli ilomme, kun kutsu innosti niinkin monen tulijan.Erityisesti haluan mainita, kuinka Martti-setä 91 v. ja Toini 86 v. saapuivat tekemään tapaamisestamme juhlan. Kiitos Teille!

Kesäjuhlien suuri peikko on aina sää. Viime syksynä Arin ja Sinikan vierailulla Tuunalassa Sinikka innostui ja innosti meidät muutkin, että siivotaan ns. heinähuone eli nykyinen Pentin työverstas juhlien pitopaikaksi. Sää voisi sitten olla mikä tahansa. Talven mittaan Pentti kauhisteli monta kertaa työn suuruutta, mutta se kannatti. Työtunteja ei laskettu, mutta tapasimme Sinikan ja Arin usein. Pidimme myös hauskaa työn lomassa ja toivoimme, että vierailla olisi yhtä mukavaa, kun meillä oli ollut valmistellessamme juhlia.

Huolehtiessani jokaisen hyvinvoinnista tapaamisen aikana kuljin aika monta kertaa Tuunalan pihan poikki, ja mieleeni on jäänyt, että pihalla naurettiin paljon. Usein naurun remakka kuului monelta suunnalta. Näin ainakin kuulosti siltä,että ihmiset viihtyivät. Monet sukulaiset tapasivat vuosien jälkeen, toiset kohtasivt sukuaan ensi kerran.

Eräs aivan ihana asia ei varmaan jäänyt yhdeltä ainoaltakaan aikuiselta huomaamatta. Lapset olivat kuunnelllet ja seuranneet asioiden käsittelyä ja kulkua varsinaisen kokouksen aikana Paakkisella. Heti Tuunalaan saapuessaan Tatu ja Iida halusivat paperia ja kynää. Paperille tuli teksti:

Haluaisitko osallistua Tuunaisten lasten hallitukseen.(nuorille ja lapsille). Kysy lisää Tatulta ja Iidalta ja Katrilta. P.S EI muuta kuin nimi paperiin! 

Paperiin tulivat seuraavat nimet: Katri, Tatu, Tuukka , Tuomas, Iida, Okko, Aapo, Hetta, Laura, Anniina, Marika, Anni ja Matti. 

Syy lasten hallituksen perustamiseen oli se,ettei heillä ollut puheoikeutta aikuisten kokouksessa, vaikka heilläkin olisi ollut hyviä ideoita. Tässä on vinkki seuraavan tapaamisen järjestäjälle. Lapsilla oli hyviä ajatuksia, mutta minä en voi niitä paljastaa, koska minua on kielletty.

Arin kanssa värkätessämme sukupuuta mietimme sitä kuinka se informoisi sukupuuta tutkivan lapsen. Varmaan onnistuimme, koska sain kiitoksia lapsilta siitä jälkeenpäin.Toivon sydämestäni, että jokainen paikalla ollut lapsi ja aikuinen sai tunteen, että kuulun jonnekin, meitä on monta, meillä on yhteiseset juuret.

Juhlan onnistuminen on aina yhteistyön tulos. Siksi kiitän Aria ja Sinikkaa. Ilman teitä emme olisi onnistuneet. Kiitän myös Lauraa joka leipoi ne herkulliset pikkuleivät. Katria, joka siivosi "lehmäkeittiön" lasten leikkipaikaksi ja auttoi tarjoilussa ihailtavasti. Kiitän Vesaa, joka otti huolekseen makkaran grillaamisen, Erityisen suuri kiitos Paavolle. Opetit ja ohjasit oikean karjalaisen pelin Kyykän saloihin niin nuorisoa kuin vattuneempaakin väkeä.

Kiitos kaikki ne suvun jäsenet, joilla oli mahdollisuus viipyä yön yli, kokoontuivat aamulla Paavolan kirkkoon. Heli-Marian laulama laulu jumalanpalveluksen alussa viritti todellisen juhlamielen. Tatu soitti kauniisti viulua. Kiitos teille.

Jumalanpalveluksen ja mummon haudalla käynnin jälkeen kokoonnuimme vielä kirkkokahville Tuunalan pihalle.

Toivomme teille kaikille hyvää jatkoa. Tapaamisiin!

Pentti ja Pirkko Tuunainen

​Tuunaisen suvun lasten hallitus perustettiin sukukokouksessa 10.6.2006 Paavolan Tuunalassa. Alla todisteet tapahtumasta. 
Alla kuvia sukukokouksesta.

Sukukokous Kauhajoki 30.3.2002

Tuunaisen sukuseura kokoontui maaliskuun 30. päivänä vuonna 2002 Kauhajoella. Paikallisessa krouvissa pidetyssä kokouksessa oli mukana kolmisenkymmentä sukuseuran jäsentä. Yhdessäolon ohessa sukuseura piti virallisen kokouksensa.

Seuran puheenjohtaja Arvo Tuunainen totesi toimintakertomusta esitellessään, että seuran toiminta on ollut Pirttikylän hautakiven paljastuksen jälkeen rauhallista ja aikaansaamatontakin. Joitakin suvun jäsenten kirjoituksia oli ilmestynyt Jaakkiman Sanomissa.

Vuodelle 2001 suunniteltu Karjalan-matka jäi haaveeksi, mutta vuonna 2003 asiaa tarkoitus yrittää uudelleen. Nuorempaa polvea Arvo Daniel toivoi mukaan seuran toimintaan. "Heissä on sukumme tulevaisuus."

Maija-tätiin liittyvien asioiden kulusta Arvo mainitsi, että ne ovat jääneet suvun jäseniltä tietämättömyyteen. Tuomari on lähetellyt tuhansia kopioita, joista maakalainen ei ole saanut kokonaisuutta selville.

Tulevan kauden toimintasuunnitelmaa esitellessään Arvo totesi muun muassa sen, että sukuviirin suunnittelu on vielä kesken, samoin suvun rekisteröiminen. 

Sukukokouksessa todettiin myös, että omat kotisivut edistäisivät tietojen kulkemista suvun sisällä. Suvun rekisteröinneistäkin kokousväki keskusteli. Vallitseva näkemys oli, ettei siitä olisi erityistä hyötyä.

Kokouksen virallisen osan päätti yhdessä laulettu Karjalaisten laulu.

Sukuseuran perustava kokous 23.7.2000 Pirttikylän srk-talolla

Tuunaisen sukuseura ry:n perustamiskokous pidettiin Pirttikylässä 23.7.2000. Paikalla oli runsaslukuinen joukko Jaakkiman Metsämiklissä eläneiden Anna ja Taneli Tuunaisen jälkeläisiä, mukana vielä nuorin heidän yhdeksästä lapsestaan, Martti Tuunainen, 85.

Kokouksessa hyväksyttiin Tuunaisen sukuseura ry:n säännöt.

Perustettavan sukuseuran hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Arvo Tuunainen Kauhajoelta sekä varapuheenjohtajaksi Anja Tuomela Lahdesta. Sihteeriksi ja samalla rahastonhoitajaksi valittiin Paavo Tuunainen Vampulasta. Seuran hallitukseen valittiin varsinaisiksi jäseniksi Markku Tuunainen Humppilasta, Ari Mikkilä Limingasta, Pentti Tuunainen Kempeleestä, Rauha Liikaluoma Jalasjärveltä ja Meeri Hirvonen Oulaisista. Varajäseniksi valittiin Sakari Tuunainen Vihdistä ja Pirkko Tuunainen Kempeleestä.

Tilintarkastajiksi tulivat valituiksi Hilkka Airevuo Jämsänkoskelta ja Pirkko Tuunainen Vihdistä, varalle Inkeri Mikkilä Rovaniemeltä.

Keskustelussa todettiin, että sukuseura tulee perinteisten tiedotusmuotojen lisäksi käyttämään nykyaikaista tekniikkaa julkaisemalle esim. kokouskutsut Tuunaisen suvun omalla kotisivulla. Päätettiin hankkia suvulle oma viiri ja tehdä kesällä 2001 retki kotiseudulle Jaakkimaan.

Kokouksen puheenjohtaja Arvo Tuunainen päätti kokouksen, jonka lopuksi laulettiin Karjalaisten laulu.

Anja Tuomela s. Tuunainen

Humppila 10.10.1998


Kokoonnuimme suvun vanhimman miespuolisen jäsenen Martti Tuunaisen nykyiseen kotipaikkaan Humppilaan. Paikalle saapuikin suhteellisen runsaasti Taneli ja Anna Tuunaisen suvun jäseniä alenevassa polvessa, kaikkiaan n. 50 ihmistä. Myös nuoria oli runsaasti. 

Kokouksen kulusta seuraavaa:

Kokouksen avasi suvun vanhin jäsen Martti Tuunainen. Hän lausui kaikki sukukokoukseen tulleet tervetulleeksi. Hän mainitsi, että näin ensimmäisessä kokouksessa voidaan ottaa Anna ja Taneli Tuunaisen jälkeen tulevia asioita keskusteltavaksi. Samalla hän sanoi, että laulettaisiin Tanelin lempivirsi 472 ("Nyt silmäin alla Jeesuksen"), minkä jälkeen aloitettiin ruokailu. Ruokailtuamme lauloimme virren 538 ("Oi Jeesus, lohdutukseni").

Tämän jälkeen Arvo Daniel kertoi muistojaan Karjalasta noin 1930-luvulta lähtien, Tuunaisten asumisesta, olemisesta ja elämisestä Metsämiklissä. Anja Tuomela kertoili myös Karjalasta ja esitteli nauhalle kaikki sukukokouksen osanottajat. Kaikki eivät edes tunteneet toisiaan. Sakari esitteli kaitafilmejä, joita oli otettu evakkoon tulon jälkeen. Tuli myös esille, että Tuunaisen päätalon kivijalkaan Metsämiklissä oli lyöty messinkinen laatta, jossa mainitaan Tuunaisen suvun omistaneen paikalla olevan talon ja maat 1600-luvulta lähtien.

Seuraavaksi laulettiin Karjalan kunnailla. Valittiin asioiden eteenpäin viemiseksi toimikunta, jossa on viisi jäsentä. He tutkivat suvun vanhempien polvien vaiheita. Toimikunta valmistelee sanoin ja kuvin esittelyä suvun entisaikojen olemista ja elämistä. Martti Tuunainen kutsui kotiinsa keskustelemaan menetystä Karjalasta.

Sukua on tutkittu jo jonkin verran. Esivanhempia on tutkittu 1600-luvulta saakka. Suku on asunut siitä saakka Jaakkiman Metsämiklissä. 

Tämä sukukokous liittyy lähinnä vuoden 1870 jälkeen eläneisiin ihmisiin ja heidän elämäänsä eli Anna ja Taneli Tuunaisen jälkeläisiin.

Sukukokouksen osanottajat sukuharojen mukaisesti

JOHANNES JA HELMI TUUNAISEN HAARA

Terttu ja Perttu Koski
Tiina ja Siiri

Orvokki Hyvönen
Ari Elmeri

Ari Mikkilä & Sinikkä Mämmi
Vesa Mämmi

Arvo ja Aino Tuunainen

Alli Tuunainen


TUOMAS JA TYYNE TUUNAISEN HAARA

Hilkka ja Kalervo Airevuo
Juha ja Päivi

Anja ja Juhani Tuomela
Tuula-Marja Tuomela-Nyman, Tom Nyman, 
Max

Terttu ja Esko Varila

Pirkko ja Pentti Tuunainen
Vesa 


MATTI JA LINDA TUUNAISEN HAARA

Linda Tuunainen

Pauli ja Gun-Britt Tuunainen

Paavo ja Outi Tuunainen
Kari, Marja, Matti


IIDA (s. TUUNAINEN) JA JUHO HIRVOSEN HAARA

Mirja ja Hannu Mäkinen


MARTTI JA TOINI TUUNAISEN HAARA

Martti ja Toini Tuunainen

Markku Tuunainen

Sakari ja Pirkko Tuunainen

Saara Henttinen

Jani Henttinen & Mari Töykkälä

Sami

Timo Tuunainen & Marja Niittymäki



Sivun kuvia ovat ottaneet Sakari Tuunainen, Ari Mikkilä ja Pekka Mikkola

Karjalan matka 15.-17.6. 2007

Retkikuvaukset

Tuunaiset Venäjän rajamailla 15.6.2007

Tulomme Niiralan tulliin oli sikäli yllätyksetön, että heti (eli pakollisen puolen tunnin jonotuksen jälkeen) ensimmäisellä tarkastusasemalla löytyi auton papereista motkottamista: automme seuraavaksi katsastuspäiväksi oli merkitty 12.3.2007. "Tätä autoahan ei ole katsastettu!" Katsastustodistuksen avulla pystyimme kuitenkin osoittamaan, että juuri tuo oli ollut katsastuspäivä, eli konttori oli vain merkinnyt seuraavan katsastuksen päivämäärän väärin.

Asetuimme sitten asioitten jouduttamiseksi passintarkastusjonoon kasseinemme aakkosjärjestyksessä. Juuri kun ensimmäisenä olleet Airevuot olivat menossa läpi, tultiin sanomaan että kuljettajan viisumissa on ongelmia. Kuljettaja Keijo oli juuri minulle selittänyt, että vanha viisumi loppuu tänään ja uusi alkaa huomenna. Ei hätää, yritin selittää, enkä millään uskonut kun tullimies väitti että Keijon viisumi ei todellakaan ole tänään voimassa.

Tässä vaiheessa pyysin ryhmäämme palaamaan autoon että saisimme rauhassa selvittää asian. Koppalakin koosta päätellen varsin korkeassa asemassa oleva toinen tullimies näytti Keijon passia, johon oli 15.6. voimassa olevan viisumin päälle todellakin lyöty 23.5. paksu leima ZAGASHENO (mitätöity). Toisin sanoen Venäjän konsulaatti Helsingissä oli mitätöinyt vanhan viisumin samalla kun myönsi uuden. Mutta väliin jäi vajaa kuukausi, jolloin mikään viisumi ei ollut voimassa. Tätä eivät Keijo eikä hänen bussiyhtiönsä (matkatoimisto?) olleet huomanneet.

Eikä koskaan saa tietää homman "ryssinyt" konsulaatin virkailijakaan - ellei Lomalinjan Raili Hakkarainen mene hänen luokseen puhelinlinjoja myöten.

Meille annettiin kolme vaihtoehtoa:

1. Etsitään Suomesta toinen kuljettaja, jolla on voimassa oleva viisumi. Ajatus tuntui täysin mahdottomalta, olihan perjantai-iltapäivä ja oltiin kaukana isommista kaupungeista ja bussiyhtiöistä.

2. Joku muu omasta ryhmästämme ajaa auton Lahdenpohjaan. Valitettavasti joukossamme oli vain henkilö- tai kuorma-autokortillisia kuskeja.

3.  Odotetaan puoleenyöhön, jolloin Keijon viisumi tule voimaan ja ajetaan sitten ilman ruuhkaa yli rajan.

Sää oli ankea, joten arvelin ettemme kuitenkaan saisi paljon aikaan Lahdenpohjassa sinä iltana ja pyysin matkalaisia varautumaan vaihtoehtoon 3. Siispä palasimme Suomen puolelle. Tuntui turhauttavalta mennä passijonoon Suomen suuntaan, eihän meitä ollut päästetty edes käymään Venäjällä!

Tällä välin Keijo sai kiinni Raili Hakkaraisen, joka ryhtyi etsimään toista kuljettajaa. Tuntui suorastaan pieneltä ihmeeltä kuulla, että jatkuvalla viisumilla varustettu vapaa kuski löytyi niinkin läheltä kuin Parikkalasta, tunnin matkan päästä. Bussiyhtiö tarjosi meille välipalan Tohmajärven Nesteellä, jolla olimme juuri pari tuntia aiemmin syöneet. Odotellessa tehtiin 9-ruksinen lottorivi, (panos n. 2€/h), Markku sai kunnian säilyttää kupongin. (Miten lienee käynyt? Ajetaanko  seuraavalle retkelle sukuseuran omalla nelivetomaasturilla?)

Uusin voimin palasimme rajalle. Olo oli kuin seiväshyppääjällä, joka on nostanut otekorkeutta: pyritään ylemmäs, mutta tarvitaan lisää vauhtia. Jono oli pidentynyt muutamasta henkilöautosta muutamaan kymmeneen (kuulemma ostosmatkailijoista ja Suomen puolelta töistä palaavista venäläisistä). Kävin tinkimässä Suomen tullimiehiltä jonon ohitusoikeutta, olihan joukossa aika monta senioria - niinkuin kuuluu sanoa (vanhuksiahan ei nykyisin olekaan). Ensimmäinen tullimies: "Samat säännöt kaikille!" Mutta vuoroesimies auttoi: hetken päästä ajoi edessämme puomit aukaisten tullin auto, jonka perässä ajoimme vasenta kaistaa jonon kärkeen ja pääsimme heti auton paperien syyniin. Tarkastaja oli tietysti vaihtunut, ja vanhat selitykset katsastuspäivästä piti antaa uudelle tullimiehelle - tai  tällä kertaa -naiselle.

Passitarkastukseen ryhmämme järjestyi aakkosjärjestykseen kuin automaattiohjattuna. Todettiin, että onhan tätä jo harjoiteltu ja yhdet sulkeiset pidetty. Läpi mentiin eikä rima taatusti heilunut! Bussin kello näytti 21.10. Puomille ensi kertaa tultaessa oli Juha laittanut sen Venäjän aikaan, silloin 15.40. Ennätystuloksemme oli siis viisi ja puoli metriä, anteeksi tuntia, olosuhteet erittäin ennätyskelpoiset sikäli että oli sekä vesisade että vastatuuli.

(Muuten: Palatessa rajalla kului tasan tunti, ja kun kelloa siirrettiin juuri sen verran taaksepäin, huomasimme että itse asiassa rajalla ei ollut kulunut minuuttiakaan. Tätäkö se suhteellisuusteoria tarkoittaa?)

Rajan ylitettyämme pääsimme viimein tekemään tuiki tarpeellisia virvokeostoksia. Palkitsimme itseämme niin runsain mitoin, että Tax-freen kassapoika antoi yhden pullollisen ilolientä kaupan päälle. Se päätettiin lahjoittaa sijaiskuljettajalle, joka oli lahjoittanut meille vapaailtansa ja jolla oli tiedossa jo seuraavana aamuna klo 5.30 lähtö Joensuusta Sortavalaan toisen ryhmän kanssa.

Lahdenpohjaan saavuimme klo 22.30. Myöhästyimme jo kertaalleen myöhennetyltä illalliselta puolitoista tuntia, mutta moinen mahtuu selvästikin ongelmitta venäläiseen toleranssiin, koska ravintoloitsijalta ei kuultu valituksen sanaakaan.

Kuulimme aamulla Keijolta, että varakuski oli tuonut auton Kiteelle n. 1.30, ja bussi oli palannut kahdensuuntaiselta (Keijo yhdensuuntaiselta) matkaltaan Lahdenpohjaan aamukuuden maissa. Keijon uudet seikkailut ryhmämme kanssa alkoivat lakonisen parin tunnin yöunen jälkeen, jolloin hän ensi töikseen huomasi, että polttoainesäiliön korkki oli aukaistu. Jollekulle oli tullut välttämätön tarve lainata tankistamme aamun tunteina 50-60 litraa naftaa.

Muistiin tallensi 18.6.2007, Tapio Tuomela


Toista kertaa Tuunalassa

Olen tullut sukuun avioliiton kautta, joten minulla ei ole karjalaisia sukujuuria. Appivanhemmiltani olen kuitenkin kuullut paljon Tuunaisen suvun historiasta Karjalassa. Ensimmäisen kerran kävin Metsämiklin Tuunalassa kesällä 2006 Jaakkiman Sanomien lukijamatkan yhteydessä. Silloin vierailimme paikalla pikaisesti mieheni Markun kanssa Tuunaisten entisten naapurien seurassa.

Ehdimme seisoa hetkisen ehjänä säilyneellä Tuunalan tuvan rapulla ja katsastaa entistä pihapiiriä, josta vielä selvästi erottuivat tuvan ja navetan kivijalat. Koetimme myös hiukan mittailla talon kivijalan suuruutta ja raivasimme polun omenapuille, joista otimme mukaamme muutaman omenan raakileen. Mutta mikä oli se kivimuuri keskellä pihaa tuvan ja navetan välissä? Tämä ja moni muukin avoimeksi jäänyt kysymys kirvoitti vilkkaita keskusteluja Martin ja Toinin kanssa kotiin palattuamme.

Niinpä oli mielenkiintoista osallistua sukuseuran tämän kesän Karjalan-matkalle ja samalla tutustua suvun jäseniin, joista monia tapasin nyt ensimmäistä kertaa. Oli myös hauska seurata, kuinka määrätietoisesti seniorimatkalaiset suuntasivat vanhoille tutuille kotipaikoilleen. Sinne taivallettiin ruohoisessa ja kuoppaisessa maastossa vanhoja tienpohjia seuraten jopa kävelykeppeihin nojaten. Kepit saattoivat hiukan hidastaa matkantekoa, mutta eivät estäneet matkalle lähtöä. Samaa sisukkuutta osoittaen lienevät Tuunaiset aikoinaan evakkotielle lähteneet.

Nyt kun meillä oli Arvo selostamassa matkakohteita, selvisi Martin ja Toinin kertomuksissa mainittujen Ameriikan ja Alavin peltojen sijainti ja monet muut asiat. Arvon Tuunalan tuvan rapuilta Tuunaisen suvulle välittämä Taneli-ukon siunaus vuosikymmenien takaa oli myös vaikuttavaa kuultavaa. Siunauksen toivottaminen lienee ollut tyypillistä Taneli-ukolle.

Kun matkan jälkeen kerroimme kotona Arvon välittämästä siunauksesta, Toini rupesi muistelemaan kuinka Tuunaisen naapurin emäntä Sikiön Tyyne oli kertonut hänelle yhdestä tällaisesta tapauksesta. Tyyne oli kerran palannut ystävänsä Hirvosen Idan ja Taneli-ukon kanssa seuroista. Kun naiset olivat eronneet Tanelista tienhaarassa, Tyyne oli haikeana ja liikuttuneena seurannut kuinka Taneli-ukko saatteli tytärtään Idaa jäljellä olevalle matkalle tätä rakkaasti siunaten. Tyynen isä oli kuollut jo hänen pienenä ollessaan, joten hänellä itsellään ei ollut enää mahdollisuutta päästä osalliseksi oman isänsä siunauksesta.

Tuunalan pihapiiri osoittautui todella laajaksi. Edellisen kesän vierailulla olin kuullut entisiltä naapureilta mainintoja Tuunaisten suuresta puutarhasta. Sukuretkellä ehdimme paremmin tutustua pihapiiriin ja seniorimatkalaisten kertomukset vahvistivat edellisenä kesänä kuulemiani puheita. Arvo kertoi puutarhassa olleen aikoinaan ainakin 50 omenapuuta. Hilkka kertoi kuinka puutarha sijoittui tuvan ja riihen väliselle alueelle etelään viettävällä rinteellä. Sieltä löytyikin vanhasta puutarhasta kertovia kasveja: omena- ja kirsikkapuita sekä syreeni-, ruusu- ja viinimarjapensaita. Melko kaukaa metsänreunasta löytyi kivijalka, jonka paikalla riihi oli sijainnut.

Oli myös mielenkiintoista vierailla Kuokkaniemen ja Paikjärven tiloilla. Salon tilalle asti emme päässeet tällä kerralla, joten seuraavan matkan siemen on jo kylvetty. Matkan jälkeen lueskelin sukuseuran kotisivuilla julkaistuja muisteluksia uusin silmin. Kun niiden tapahtumapaikat ovat tutumpia, niiden sisältökin avautuu uudesta näkökulmasta. Lukekaapa vaikka Linda Tuunaisen "Mielikuvitusmatkalla Metsämiklissä".

Sukuseuran matkalla mukana olleena, Aila Vanhatalo


Saavuttamaton Salo

Lauantaina antoisan Metsämiklin retken jälkeen oli vuorossa Ilomäen tanhua. Syötyämme siellä eväät, porukka jakautui kahtia. Osa lähti hotellille, Juhon ja Helmin klaani, vahvistuksena Aila, Markku ja Juha, valmistautui tunnusteluretkelle Salon tilalle. Irma uskoi kotiin jääneiden pelottelut turhasta reissusta ja liittyi hotellille menijöihin.

Picture
UAZ -pakettiauto

Ilomäen pellolla pakkauduimme armeijan nelivetomaasturiin  ja sitten mentiin! Maasturin takapenkkinä oli muotoiltu saunan laude, jalkoja vain lyhennetty. Me lauteilla istujat toivoimme kovasti että auton takaovet olisivat napakasti lukossa ja lukko kunnossa. Liikkeelle lähdettiin rivakasti. Tiessä oli suurempia ja pienempiä monttuja, mutta ei niin valtavia että vauhtia olisi kannattanut hiljentää. Välillä tie kapeni olemattoman pieneksi, koska vesi oli vienyt osan tiestä mennessään. Oli suoranainen onni, ettei saunan lauteilta kaikkea edes nähnyt mistä mentiin. Ymmärsimme että venäläinen auto sietää paljon enemmän kuin meidän menopelit.

Vauhti oli tasainen, nopeusmittarin mukaan 15 km tunnissa, sama myös auton seisoessa. Mutkissa lauteilla istuvat tutustuivat G-voimiin. Kuopat tuntuivat takamuksessa pehmustamattomalla penkillä. Ihmettelimme, miten Arvo pystyi ottamaan pienet nokoset, kun meillä muilla oli täysi työ pysytellä penkillä.
Kurvasimme Nivan kansakoululle. Seinässä luki vieläkin KANSAKOULU vaikka talo oli jo jonkin verran rapistunut. Siellä kävivät koulua Inkeri, Arvo, Eero, Kerttu ja Irmakin ehti käydä pari viikkoa ennen kuin tuli lähtö sisämaahan. Erkki kävi koulua Paikjärvellä
Arvo neuvoi Kukkalammentien päähän, josta jalkauduimme tutkimaan, josko olisi vielä mahdollisuus autoilla. Selveni pian, että tiellä pääsisi parhaiten vain kanootilla, jota meillä ei ollut mukana. Metsässä tie(joki)uraa seuraillen pääsi kulkemaan ja karttaa tulkitsevat Ari ja Juha opastivat eteenpäin. Entisiä peltosarkoja oli vielä aistittavissa, mutta erkanevaa tien pohjaa Salolle emme löytäneet millään. Rämmimme Salon suuntaan, mutta ei minkäänlaista havaintoa raunioista. Aikakin alkoi käydä vähiin, joten ei auttanut muu kuin tunnustaa, että metsään tutustumiseksi jäi. Paluumatkalla Santtu, 8 v., löysi itsestään karatemestarin. Kaikki lahot puut mestari näki tarpeelliseksi potkaista nurin. Automatkalla takaisin Santulla kului aika hyvin hyttysiä metsästäessä ja taisi niitä useamman kymmenen saadakin.
Seuraava etappi oli Mensuvaaran meijeri, jossa Juho Tuunainen toimi isännöitsijänä ennen sotia. Ei voi kuin ihmetellä kuinka Arvo muisti minkä mäen puolivälissä täytyy pysähtyä. Ja toden totta, paikalta löytyi kivetty kuoppa, jossa oli säilytetty sahanpurujen seassa jäitä. Siis kylmähuone, kooltaan noin 7 x 5 metriä, syvyyttä noin kaksi metriä.
Paluumatkalla selveni että Ari oli opetellut venäjää ennen matkaa: sanakirjasta n.5 tehokasta sanaa. Hän pyysi kuskia poikkeamaan Nivan asemalla, joka oli varmaankin samassa kunnossa kuin ennen sotia.
Siinä lähellä on (oli) kuulemma Metsämiklin kirjasto. Inkeri Rovaniemeltä harmitteli kuultuaan, että kävimme Nivan asemalla. Hänellä on kirjastosta ennen sotia lainattu kirja. Epäili lainausajan umpeutuneen, joten olisimme voineet palauttaa kirjan
Sääkin suosi meitä, ei tullut kuin pieni ripsaus vettä Metsämiklistä lähtiessä. Mielenkiinnolla kuuntelimme Arvon kertomuksia missä mitäkin oli ollut. Suuntimaa saimme myös Helmi-mummon ja Miina-tädin kotipaikoista. Vaikka emme Salon tilaa löytäneetkään, oli sen verran hieno kokemus päästä niinkin lähelle, että paikan melkein aisti. Tästä innostuneena Kirsi ja Terttu päättivät, että vielä se Salon tila kaivetaan esille. Kompassi on kuulemma mainio väline, harmi vain että kumpikaan ei tiedä siitä muuta kuin sen, että sitä ei kannata rikkoa. Uuteen retkeemme toivomme matkaseuraa!

Retkellä 15 – 17.6.2007 mukana seikkailleet

Terttu Koski ja Kirsi Kirves
​
Sukuseuran kotiseutumatka Jaakkimaan
ja Sortavalan maalaiskuntaan Kuokkaniemelle
15.6.-17.6. 2007

Matkan osanottajat Taneli ja Anna Tuunaisen suvusta, yhteensä 16 henkilöä:
  • Johannes (Juho) Tuunaisen perheestä: Inkeri Mikkilän tytär Terttu Koski ja poika Ari Mikkilä, Arvo ja Ari-Pekka Tuunainen sekä Santtu 8 v. Irma Pentinmäki ja hänen tyttärensä Kirsi Kirves
  • Tuomas Tuunaisen perheestä: Hilkka Airevuo ja hänen poikansa Juha, Anja Tuomela, Tuula-Marja Tuomela-Nyman ja Max 14 v, Tapio Tuomela sekä Taru Tuomela
  • Martti Tuunaisen perheestä: Markku ja hänen vaimonsa Aila Vanhatalo

Muistot on siirrettävä seuraaville sukupolville

Tuunaisen sukuseurassa on todettu, että joukossamme on jäljellä vain muutamia, joilla on henkilökohtaisia muistoja Tuunaisten asuinpaikoista, Metsämiklin Tuunalasta, Paikjärven sekä Salon tiloista sekä Ilomäen tilasta Sortavalan Kuokkaniemellä. Ikävä kyllä kaikki, joilla olisi noita muistoja, eivät enää kyenneet lähtemään tälle matkalle.

Joka tapauksessa on kiire siirtää seuraaville sukupolville perinnöksi nuo kallisarvoiset muistot Tuunaisen suvun elämästä ja asuinpaikoista entisinä aikoina. Tässä joukossa tehtävä lankesi lähinnä Arvolle, Hilkalle ja Anjalle, olivathan he lapsuudessaan joko asuneet tai vierailleet yllä mainituissa paikoissa.

Metsämiklin Tuunalassa 16.6.2007

Olimme saapuneet myöhään perjantai-iltana 15.6.2007 Lahdenpohjaan ja majoittuneet Hotelli Annikkaan. Edellisen päivän sateen jälkeen aurinko paistoi täydeltä terältään, kun lauantaiaamuna Keijo-kuskimme suuntasi auton kohti Metsämiklin Tuunalaa. Sitä lähestyessämme Arvo esitteli meille tilaan kuuluneita alueita, Rapion, Amerikan sekä Alavin peltoja, jotka ovat Miinalan ja Nivan välisen tien varrella, mutta ovat nyt osittain metsittyneitä. Nämä kolme aluetta mukaan luettuna Tuunalaan on kuulunut kartan mukaan 11 erillistä palstaa, sillä Taneli Tuunaisen tiedetään ostaneen aina tilaisuuden tullen lisää maata, olihan hänellä kuusi poikaa työvoimaksi.

Kun automme saapui Uimosen myllyn padolle, Hilkka, Juha ja joku muukin osasivat ottaa oikean suunnan ukon ja mummon entiselle kotipaikalle Tuunalaan. Ennen vanhaan myllyltä lähti Metsämiklin kylään soratie, joka nyt oli täysin hävinnyt, mutta ei hätää, kiiruhdimme Hilkan ja Juhan perään. Pitkä jonomme kahlasi seuraten heidän jälkiään melkein juoksujalkaa runsaan kasvillisuuden läpi kohti tärkeää päämääräämme.

Osuimme samaan suuntaan kulkeneen traktorin jäljille, jotka ihme kyllä veivät Tuunalaan. Perillä hämmästelimme pientä kynnettyä aluetta entisen talon takana. Mitä siihen lienee kylvetty, siitä emme päässeet perille, mutta pienet vihreät ”piikit” näyttivät enemmän rikkaruohoilta kuin minkään muun kasvin taimilta. Aikaisemmilla vierailuillamme siellä ei ole ollut näkyvillä mitään paikallisten asukkaiden jälkiä; ainoastaan Juha Airevuon vuosia sitten tiukasti kiinnittämä Tuunaisen suvun kilpi oli viety betoniportaista. Kukahan sitäkin oli tarvinnut?

Raunioilla

Kun saavuimme Tuunalan raunioille, seurueemme hajaantui kuin varpusparvi etsimään, mitä alueelta löytyisi. Asuinrakennuksesta oli jäänyt jäljelle osa kivijalkaa sekä betoniportaat, siinä kaikki. Talon "sisälle" oli kasvanut melko suuria puita ja pensaita. Arvo ja Hilkka ovat piirtäneet muistinvaraisesti rakennuksen pohjapiirustuksen, mutta Ari käytti nyt mittakeppiä, jolla saatiin vielä tarkemmin selville talon koko. Pohjakerroksen päädystä löytyi kellarin oviaukko, josta miehet kurkistelivat sisälle.

Sikiöön menevä tie on nyt vaivainen polku, mutta sen varrelta oli jokin aikaisempi retkikunta löytänyt Tuunaisen melko uudeksi jääneen betonikellarin. Nyt Aila, Markku ja jotkut muutkin kävivät toteamassa sen olevan yhä jäljellä. Tämä olikin Metsämiklin tilan ainoa ehyeksi jäänyt rakennus.

Asuinrakennus oli rakennettu rinteelle, mistä aikoinaan jatkui ylöspäin laaja peltoaukeama, mutta metsä oli tähän mennessä jo haukannut siitä suuren osan. Rinteessä oli runsasvetinen lähde, josta saatiin painovesi sekä asuinrakennukseen että navettaan. Heräsi kysymys, vieläkö lähde olisi tallella, ja ihme kyllä se löytyikin erään ison koivun juurelta osittain roskien peittämänä. Tarkkasilmäiset nuoret miehet löysivät keittiön betonilattiasta vesijohdon ja viemäriputken, eikä aikaakaan, kun entisessä puutarhassa huomattiin yhä pystyssä oleva kasteluputki.

Puutarha oli perustettu rinteelle samaan tasoon kuin asuinrakennus. Näen vieläkin sieluni silmillä sen leveän keskuskäytävän, jonka molemmille puolille oli istutettu riveihin kymmenet omena- ja kirsikkapuut, monenlaiset marjapensaat ja kukkaistutukset. Se oli lapsuutemme paratiisi, josta oli lupa ottaa omenia, kunhan myös söi ne. Kitkerän makuiset hedelmät heitimme kuitenkin aidan takana laiduntavalle suurelle sonnille!

Kasteluputken lisäksi löysimme muitakin jäännöksiä entisestä puutarhasta: muutamia raihnaisia omenapuita, rinteen täydeltä villiintynyttä kirsikkapensaikkoa sekä tiheän ryhmän juhannusruusuja, joiden läpi oli vaikea päästä. Jotkut meistä kätkivät laukkuunsa muutamia pieniä omenapuun oksia, jotka vietiin salaa rajan yli oksastettaviksi omiin puihin koti-Suomessa.

Puutarhan takaa rinteestä Aila ja Hilkka onnistuivat löytämään riihen jäännökset. Edellisillä retkillä kukaan ei ollut niitä huomannut etsiäkään.

Talon piha-alue oli aikoinaan jaettu pengerretyllä kivimuurilla kahteen osaan, jolloin yläpihaksi oli saatu tasainen alue maata siirtämällä. Sen reunalla näkyi vieläkin raihnaisia syreenipensaan jäännöksiä.

Alapiha ulottui kivipenkereestä navetan seinään saakka. Tämä ennen niin mahtava kivinavetta on nykyisin pelkkä rauniokasa, jonka seinistä ovat jäljellä vain betoniset osat. Heti Tuunalan pihalle saavuttaessa huomiota herättää navetan päädyssä oleva vetosilta, joka on kauan sitten rakennettu lähinnä kivestä. Sitä pitkin hevoset vetivät luhtiin (vintille) heinät, joita pudotettiin tarpeen mukaan runtukasta (luukusta) alas eläimille jaettavaksi.

Arvo ja Hilkka ovat tehneet muistinvaraisesti myös navetan pohjapiirroksen, johon monet seuramme jäsenet lienevät jo tutustuneetkin. Uskon, että seistessään raunioilla moni meistä saattoi kuvitella näkevänsä kotieläimiä täynnä olevan navetan, jonka tärkeimpiä asukkeja ovat olleet kuuluisat, moneen kertaan palkitut kantakirjalehmät. – Nyt suuren raunionavetan ainoa asukas on kyykäärme!

Arvo perinteen siirtäjänä

Arvon sitkeyttä ihmettelimme kaikki, sillä hän tulla raahusti jonossa viimeisenä kahden kepin varassa lähinnä Ari-Pekan avustamana tuon vaivalloisen viidakon läpi Tuunalaan, jonne oli kävelymatkaa sentään toista kilometriä. Väsyneenä Arvo istahti tuvan portaille levähtämään, mutta ei aikaakaan, kun tämä 80-vuotias veteraani jo nousi pystyyn kertoakseen kuinka tässä talossa oli eletty luontaistaloudessa ennen sotia.

Jo automatkalla Arvo oli esittänyt pitkän tarinan, josta kävi ilmi perheen ja palkollisten ahkera työnteko. Taloon saatiin rahaa erilaisista hyödykkeistä, erityisesti voista, joka oli yksi huomattavimmista tulolähteistä. Muitakin tärkeitä myyntituotteita Arvo mainitsi, esimerkiksi viljan ja heinät.

Seurueemme kerääntyi vähitellen portaiden eteen, jossa kuuntelimme liikuttuneina Arvon kertomuksia entisistä ajoista. Hänellä onkin ihmeen selkeät muistot tilan vanhoista asioista, olihan hän Metsämiklissä koulua käydessään ollut päivittäin mukana talon arkielämässä.

Syyskuussa 1944 sodan loputtua Metsämiklin kylän asukkaat joutuivat evakkoon ruotsinkieliselle alueelle, Pirttikylään. Täysin toimettomaksi joutunut Taneli-ukko oli muukalainen vierasta kieltä puhuvien joukossa. Tätä hän ei kestänyt, ja muutamassa kuukaudessa hän joutuikin vuoteen omaksi. Oli varmaan kohtalon johdatus, kun Arvo pääsi käymään isovanhempiemme evakkopaikassa vain pari viikkoa ennen Taneli-ukon kuolemaa. Lähtiäisiksi Arvo sai häneltä tärkeän tehtävän: Hänen tuli välittää suvulle ukon siunaus, niin että se siirtyisi edelleen sukupolvesta toiseen. Tätä ukon pyyntöä Arvo on uskollisesti noudattanutkin sen jälkeen kaikissa suvun tapaamisissa.

Toivottavasti sukumme nuoriso ei unohda juuriaan, vaan vie eteenpäin viestiä menneistä ajoista koti-Karjalassa.

Anja Tuomela


Kuokkaniemen Ilomäessä
Picture
Kuva on otettu v. 1942 jatkosodan aikana. Talvisodan ajan kova pakkastalvi oli palelluttanut omenapuut.

Lauantai 16.6.2007. Toinen kohteemme oli Tuomaan perheen asuinpaikka Sortavalan maalaiskunnan Kuokkaniemen Ilomäessä. Sinne menevälle tielle linja-automme olisi ollut liian suuri, joten meidän oli käytettävä venäläisiä taksin röttelöitä, jotka Tapio sai tilatuksi. Melkein poluksi muuttunut soratie Jaakkiman Reuskulasta Kuokkaniemelle oli venäläisten kuskien mielestä erittäin hyvässä kunnossa., mitä pahoin epäilimme.

Eipä aikaakaan, kun olimme kuitenkin päässeet onnellisesti Ilomäen koulun pihalle. Olemme viipyneet siinä tuokion jokaisella retkellämme aivan kuin pyhiinvaeltajat konsanaan, kouluhan on ollut yksi lapsuutemme tärkeimmistä kiintopisteistä. Opettaja Auvisen omenapuut olivat yhä tallella. Muistan, kuinka hän syksyisin heitteli meille välitunnilla omenia ja huuteli raja-Karjalan murteella: Täss' ois teille "juaplukoita"! Tässä oli ollut Ilomäen koulu, ja kilometrin päässä olevan kotimme nimikin oli sama, Ilomäki!

Meidän Ilomäen kotimme näkyi ennen vanhaan koulun ikkunoista, sillä koulun ja meidän välillä oleva maasto oli tasaista peltoa. Nyt yksi romutakseista, entinen armeijan kuljetusauto ajaa rymysi heinäpeltoa pitkin aivan kotimme raunioiden eteen, että saatiin koko seurue koolle. Avara piha-alueemme oli muuttunut tiheäksi viidakoksi: suuret koivut, lepät ja korkeat, tuuheat pajupensaat muodostivat lähes läpipääsemättömiä esteitä. Saimme kierrellä päästäksemme tuvan raunioille. Sieltä ei pystynyt juuri lainkaan näkemään aukealle pellolle.

Talomme oli rakennettu loivalle etelärinteelle, ja ojien mentyä umpeen koko pihamaa oli aivan vesittynyt. Kivijalan rippeistä saatiin selville rakennuksen muoto ja koko. Uunit olivat romahtaneet kasoiksi, joiden päälle oli ehtinyt kasvaa ryhmä melko paksuja koivuja ja raitoja.

Kotitalomme oli melko korkea, mansardikattoinen, valkoiseksi rapattu lautarakennus. Meillä oli tupakeittiö, tyttöjen pieni huone ja kaksi suurempaa kamaria. Toista viimeksi mainituista pidettiin kylmänä ruokakamarina, ja sen takaosa oli erotettu kevyellä seinällä vaatekamariksi eli "putkaksi".

Tyyne-äitimme harrasti kukkia ja oli istuttanut ryhmiin kauniita perennoja, mutta nyt niistä ei näkynyt jälkeäkään. Vähän ennen talvisotaa perustettu puutarhamme oli jo alkanut tuottaa jonkin verran omenia ja marjoja, mutta nyt sekä puut että pensaat olivat täysin kadonneet. Olimme ehtineet asua Ilomäessä vuodet 1934 - 1944, josta ikävä kyllä oli mennyt toista vuotta hukkaan ollessamme evakossa Pohjanmaalla.

Ennen niin avaran pihamme reunassa kaivon luona kasvoi ennen sotia valtavan suuri kuusi. Lapsena yritimme jopa kiivetäkin sen alaoksille. Minne kuusi oli kadonnut, sitä taivastelimme ensimmäisellä matkallamme. Meille se puu oli ollut kuin majakka keskellä merta, ja me lapset olimme siitä ylpeitä. Olihan se sentään elossa, mutta jokin turma sille oli tullut, sillä osa siitä oli repeytynyt pois. Meidän oli mentävä melko kauas pellolle, ennen kuin kuusen voi erottaa kaiken ryteikön keskeltä. Tänä kesänä sen olemassaoloa ei ehditty tarkistaakaan.

Navetastamme oli jäljellä vain osa sikalan betoniseinää eikä muista ulkorakennuksista ollut jäljellä hirrenpätkääkään. Navetan takana kohoavan Riihenmäen toinen pää on paljasta silokalliota, jolle riihemme oli aikoinaan rakennettu. Kallion reunamilla ja koko mäellä kasvoi yhäkin samoja kukkia kuin lapsena ollessamme: punaisia, hieman tahmeavartisia mäkitervakoita, pehmeitä kissankäpäliä, niittyleinikkejä ja paljon muuta.

Mansikat eivät olleet vielä kypsyneet. Riihenmäellä Max-poika ojensi Anja-mummille yllättäen kaksi suurta kukkakimppua. Sen muistan vielä kauan. Ne täytyi jättää ikävä kyllä hotellihuoneeseen, sillä kasvien vienti rajan yli olisi rikos.

Hilkka ja Anja johdattivat seurueemme ensimmäiseksi juuri Riihenmäelle, lapsuutemme mielipaikalle, jossa voimme istuskella, keskustella ja ihailla edessämme avautuvia Tuomas-isämme peltoja. Nämä viljavat savipellot tuottivat hyvin: monena vuonna meiltä myytiin esimerkiksi heinää ja viljoista eniten ruista, joilla maksettiin velkoja, sen me lapsetkin hyvin tiesimme.

Suureksi ihmeeksemme huomasimme venäläisen sovhoosin salaojittaneen peltomme, vieläpä monen entisten naapuriemmekin maat. Edellisellä käynnillämme peltomme kasvoi selvää timoteiheinää, tänä kesänä sekalaiset luonnonheinät näyttivät valloittaneen alueen.

Metsä on jo alkanut hiipiä peltojemme reunuksille, mutta avara näköala on säilynyt tutun näköisenä. Pellon puolivälissä virtaava valtaoja kasvaa nykyisin pajukkoa, joten kohta salaojituksen toiminta saattaa estyä. Vahinko, ettei nyt ollut tilaisuutta tehdä pientä kiertomatkaa entiseen metsäämme tuolla pellon takana.

Koko metsä oli lapsuutemme aikana aidattu lehmien laidunmaaksi. Jollakin edellisellä retkellämme olemme löytäneet samat karjan polut, joita pitkin Hilkka ja minä kuljimme lehmiä etsimässä. Ne osasivat kyllä kotiin, kun huutelimme: "He, pois kottii, he!"

Meillä on niiltä ajoilta monia muistoja: Joskus emme löytäneet lehmiä ollenkaan, jos ei kellon ääntä kuulunut. Silloin tulimme tyhjin toimin takaisin. Meidät opetettiin tähän työhön Hilkan ollessa ehkä 7-vuotias ja minä vasta 4-vuotias, mutta uskoin olevani siskon turvana! Kaksi lehmistä yritti aina puskea minua ja joskus se onnistuikin. Sen varalta minulla oli aina kädessä iso piiska.

Kesäaikaan lapsuudessamme Ilolammessa uiminen oli toiveidemme keskipiste. Sen kirkas sininen silmä oli näköpiirissämme, liikuimmepa missä kohtaa tahansa kotitanhuvilla. Uimaan pääsi, kun oli suorittanut jonkin urakan, vaikkapa kitkenyt yhden rivin porkkanoita, haravoinut heinäpellolla yhden saran ojanpientareen, tiskannut astiat jne. Työ ei näin ehtinyt koskaan tuntua loputtomalta raatamiselta, ja urakat olivat aina kunkin lapsen "kokoisia".

Ennen sotia perheessämme oli vain kolme tyttöä. Tiesimme, missä kohtaa lammen ranta oli kovapohjainen ja turvallinen, joten meitä ei tarvinnut kenenkään vahtia. Nyt ovat vuosikymmenet tehneet tuhoa ihanalle Ilolammelle. Tuuheat pajupensaat peittävät entisen näkymän. Koivut ovat kasvaneet lammen ympärille, mutta pahinta on se, että lammen vesi nousee jo pelloille saakka. Eihän sinne enää voisi mennä uimaan.

Miksi vesi nousee aina vain? Sitä on mietitty, ja jollakin edellisellä retkellä seurueemme miehet uskoivat nähneensä majavan pesäkekoja. Ne tietenkin rakentavat koko ajan patoja, jolloin lammen laskuoja ei voi toimia. Tämä saattaa olla tottakin.

Tänä kesänä huomasin koivujen olevan jo kuolemassa, niissähän ei ollut enää lehtiä. Niinpä Ilolammen sininen silmä näkyikin paremmin kuin vuosiin. Tätä näköalaa olemme ikävöineet vuosikymmeniä, ja jälleen jouduimme jättämään hyvästit rakkaalle Ilomäelle, ja samalla jäämme kaipaamaan myös Ilolammen sinistä silmää.

Anja Tuomela

​
Sukuseura Paikjärvellä

Sunnuntai 17.6.2007. Kolmas ja viimeinen matkapäivämme, sunnuntai, valkeni aurinkoisena. Oli miellyttävää todeta, kuinka paljon Annikka-hotelli oli uudistunut edellisen käyntimme jälkeen. Aamiaiselta lähdettyämme oli aika kiittää talon henkilökuntaa ja siirtyä Keijo-kuskimme kyytiin.

Ennen Lahdenpohjasta lähtöä viivyimme vielä hetken esi-isillemme rakkaassa, pahoin raunioituneessa Jaakkiman kirkossa, sankarivainajien hauta-alueella sekä vanhalla hautausmaalla. Siellä lepäävät monet sukumme jäsenet, joiden hautapaikkoja emme enää pysty löytämään. Matkakohteistamme Paikjärvi oli jätetty viimeiseksi, koska sinne oli helpointa päästä ja jatkaa sieltä matkaa Sortavalaan ja sieltä kotiin.

Tie oli yllättävän hyvä, ja automme nousi vaivattomasti Parkonmäelle, jonka korkeimmalta kohdalta näkyi osa Paikjärveä. Olen todennut jokaisella käyntikerralla, että näköala järvelle pienentyy koko ajan metsän vallatessa lisää alaa. Venäläiset ovat muuttaneet tien paikan, se näet kulki ennen sotia mäen alarinteessä aivan Tuunaisen läheltä. Lapsuudessamme oli sitä pitkin helppo kipittää järvelle uimaan, ja siellä Paavo-sedän luona kyläillessämme minäkin opin uinnin alkeet.

Talo rakennettiin veljesvoimin ja se valmistui vuonna 1930. Siinä oli tupakeittiö ja kaksi kamaria, ja isäni Tuomas perheineen asui siinä seuraavat kolme vuotta. Siinä talossa minä synnyin naapurimme Kormanon emännän avustaessa, niin minulle on kerrottu. Häntä kutsuttiin "puapoksi", mikä tarkoitti lapsenpäästäjää eli kätilöä. Tuomaalle tuli kuitenkin vuonna 1934 toivottu tilaisuus päästä itsenäiseksi tilalliseksi Sortavalan maalaiskuntaan Kuokkaniemen Ilomäelle, ja näin Paikjärven tila jäi Paavo-sedän hoidettavaksi.

Ennen sotia Parkonmäen rinteellä asusti useita pienviljelijöitä, joiden taloista vain rauniot ovat nyt jäljellä. Kotiseutumatkalla vuonna 1992 totesimme ihmeeksemme, että Paavo-sedän tiilinavetta oli säästynyt tuholta. Siihen tarvittavat tiilet oli aikoinaan tehty rakennuspaikalla omin miesvoimin. Navetan oven yläpuolelle oli kaiverrettu betoniin vuosiluku 1936, joka tänäkin kesänä oli yhä nähtävissä.

Navetasta kertoisin, että sen luhti (vintti) oli erittäin korkea ja tilava. Uskon, että suurin osa talvella tarvittavista heinistä mahtui sinne. Lehmille oli varattu osa navetasta, ja niitä hoiti Iida-sisar ennen avioitumistaan, ja sen jälkeen täytyi hankkia tilalle piikoja, sillä sedällä ei ollut emäntää. Osa navetasta oli sikalana, jossa kerrotaan olleen kerralla jopa 100 sikaa, joita hoitamaan palkattiin renki. Paavo-sedällä oli sopimus Huuhanmäen kasarmin kanssa, että renki hakee hevosella joka päivä sieltä jäteruoat lisämuonaksi sioille.

Vuonna 1992 tapasimme yllättäen Paavo-sedän navetalla vanhanpuoleisen venäläismiehen, joka kaikessa rauhassa hoiteli sikojaan sekä rakennuksen sisällä että sen ulkopuolella aitauksessa. Sovhoosin sikojako ne lienevät olleet? Miestä varten oli jostakin tuotu pieni hirsimökki asunnoksi. Tuon vuoden jälkeen Parkonmäellä näyttää riehuneen tulipalo, ehkä ukkosen aiheuttama, sillä kasvavia puitakin oli puoleksi palaneina rinteessä. Myös navetan luhti oli jäänyt tulen ruoaksi. Sen hiiltyneitä jäännöksiä rötköttää yhä maassa. Venäläismies mökkeineen oli myös häipynyt.

Tänä kesänä tuli mieleeni lapsuusmuisto Paikjärveltä:

Juuri ennen Talvisotaa kesällä 1939 vietettiin Paikjärvellä Paavo-sedän ja Sirkan häitä. Koko suuri suku, meidänkin perheemme, oli kutsuttu juhlimaan. Vanhoille ja arvokkaammille vieraille oli järjestetty vuoteet kamareihin, kun taas muille oli tehty pitkä siskonpeti luhtiin heinien päälle. Keskellä yötä Helmi-tädin (Johanneksen vaimo) pikkulapsi rupesi itkemään, jolloin pimeydestä kuului ärtynyt naisen ääni:

"On se kumma, ko hiä on lähtent tänne tuommosen hukkusen (avuttoman) lapsen kans!"

Helmi-täti, silloin jo kahdeksan lasta synnyttänyt äiti, yhdeksäs tulossa, tokaisi tähän napakasti:

"A, mie en ois piäst elläissää mihikää, jos en ois lähtent lapsen kans!"

Tuli hiljaisuus ja lapsikin nukahti.

* * *

Paikjärven talon betoninen perustus oli kestänyt melko ehyenä nämä monet vuosikymmenet. Talon alla ollut kellari näyttää olevan yhä aika hyvässä kunnossa. Puutarha on hävinnyt kokonaan, mutta rehevät luonnon puut, esimerkiksi kukkivat pihlajat ympäröivät talon paikan. Pihan kasvillisuus oli erittäin runsas: korkeassa heinikossa sai suorastaan kahlata, mikä kertoo paikan viljavuudesta. Ylempänä Parkonmäen rinteellä maasto on sen sijaan kuiva ja kivikkoinen, Taneli-ukko tiesi, mistä maa kannatti ostaa!

Nyt matkaseurueemme nuoret miehet tasapainottelivat navetan tiiliseinien päällä ja mittaus osoitti rakennuksen olevan 20 metriä pitkä. Tuvan ja navetan välimatka näytti olevan 30 metriä. Piha näyttää melko laajalta, koska sieltä avautuu näkymä pelloille.

Aurinkoinen, kallioinen Parkonmäki yllättää meidät joka kerta kauneudellaan. Tuntuu, ettei sieltä raaskisi millään lähteä pois. Lapsuudestani 30-luvulta on jäänyt mieleeni, kuinka järvi näytti siihen aikaan olevan lähellä, ikään kuin jalkojemme juuressa. Jokaisella kotiseuturetkellämme olemme viipyneet pitkän tovin rinteellä nauttimassa näköalasta. Eräällä Paikjärven matkallamme oli niin otollinen sää, että uskalsimme rakentaa kallion koloon nuotion ja paistoimme siinä makkaraa.

Tänäkin kesänä mäki oli sinisenään keto-orvokkeja, ja monin paikoin erilaiset maksaruohot peittivät silokallioita maton tavoin. Olisin halunnut poimia orvokkeja, mutta tiesin niiden kuihtuvan nopeasti. Sen sijaan päätin rikkoa lakia ja kaappasin mukaani melkoisen laajan turpeen keltaisena kukkivaa maksaruohoa. Sain sen tuoduksi rajan yli ilman vaikeuksia, ja olen istuttanut sen matkamuistoksi Kuusamon mökillemme. On jännittävää nähdä, kestääkö se Pohjolan pakkasetkin.

Kiitollisena Paikjärven matkan onnistumisesta

Anja Tuomela

Tältä näytti Metsämiklin Tuunalassa kesällä 2006
(Kuvat Aila ja Markku Tuunaiselta)
​

​Retki Metsämikliin ja Salon tilalle 9-12.6.1991
​

Reippaat retkeläiset: Arvo Tuunainen, Inkeri ja Orvo Mikkilä, Helvi Holma (Inkerin ja Arvon serkku äidin puolelta), Orvokki Hyvönen sekä Terttu ja Pertti Koski.
Lähdimme anivarhain Nurmijärveltä pikkubussilla. Kaikki sujui pelottavan hyvin myös tullissa. Jonkin aikaa ajeltuamme alkoi kuskin niskaan nousta hiki. Hän, sen paremmin kuin kukaan muukaan meistä ei tiennyt, missä ollaan ja missä päin on Lahdenpohja. Kun paikallisille näytti suomalaista karttaa ei kukaan osannut neuvoa piirun vertaa. Lopulta kuitenkin osuimme päämääräämme, jossa isäntäperheemme olivat jo odotelleet meitä kyllästymiseen asti. Yövyimme näet paikallisissa perheissä.
Kaikkien isäntäperheet asuivat samassa kerrostalossa keskellä kaupunkia. Talon rappuun mentäessä hämmästys oli melkoinen. Rappukäytävä oli lievästi sanottuna siivoton. Roskaa, likaa, tupakantumppeja ynnä muuta roinaa. Viimeistelytyötkin olivat veli venäläiseltä jääneet tekemättä, koska rappukäytävä oli pelkkää rosoista sementtiä.
Isäntäperheen kotiin mentäessä aukeni tyystin eri maailma. Siellä oli siistiä ja paikat kunnossa. Tuntui vain, että oli ollut aikakoneessa ja palannut 30 vuotta ajassa taaksepäin. Vaikka iltapala ei kuulunut sopimukseen, oli teepöytä katettuna ja ystävällisyys aivan ylitsevuotavaa. Pertin ja minun isäntä osasi jonkin verran suomea, mikä helpotti keskustelua!
Aamu valkeni tihkusateisena, eikä kukaan ollut varautunut kumisaappailla, mutta lainasaappaita löytyi kaikille.
Paikallisten henkilöautoilla, merkkiä Lada, lähdimme Metsämikliin. Matkalla opimme, että jos autossa toimii edes toinen tuulilasinpyyhkijä sillon tällön, se riittää mainiosti.
Kävely Metsämikliin oli tunteita kuohuttava. Äiti oli silloin ensimmäistä kertaa sotien jälkeen Karjalassa. Hänelle palautuivat entiset ajat voimakkaasti mieleen. Tässä otettiiin kengät pois kun mentiin kouluun... Tässä oli sitä ja tässä tätä. Muistoja, muistoja….
Picture
Suomi-talo
Pertin ja minun pariskunta pyysi meitä äidin ja isän kanssa rouvan äidin kotiin, jossa heidän tyttärensä oli evakossa, koska hänen huoneensa oli luovutettu meidän käyttöömme. Mökki sijaitsi Lahdenpohjan laidalla ja oli Suomi-taloja, kuten he sanoivat. Siis oli sinne jäänyt suomalaisen koti. Oli ristiriitainen olo kenen talossa oikein oltiin? Oliko se enemmän entisen vai nykyisen omistajan? Ystävällisyys kuitenkin jatkui ja he kertoivat iloisesti että heidän taloaan ei oltu vielä käyty katsomassa, vaikka melkein kaikkia naapuritaloja olivat jo entiset omistajat käyneet katsomassa.
Pihassa oli heidän rakentamansa sauna, joka laitettiin välittömästi lämpiämään ja saunan jälkeen tietysti kahviteltiin.
Orvokki asui Helvin kanssa. Perheen teini-ikäinen tytär pyysi Orvokkia kanssaan illalla puistoon kuuntelemaan rock-konserttia. Tyttö esitteli Orvokille kotikaupunkiaan ja oli selvästi ylpeä kauniista kaupungistaan. Mutta mikä ihmeen malka meikäläisten silmissä on, kun näimme pääasiassa ränsistyneet talot, hoitamattomat 'puistot', melkein pohjattomat kuopat teissä ja yleisen siivottomuuden. Konsertti oli kuitenkin mielenkiintoinen kokemus, vaikka Orvokki tunsikin itsensä hiukan ylikypsäksi kaupungin nuorison keskellä.
Orvokin perheen äiti oli lääkäri. Hän oli kokeillut Orvokin lenkkitossuja ja kyseli paljollako Orvokki luopuisi tossuistaan. Eivät olleet myynnissä, mutta Orvokki 'unohti' lenkkarit lähtiessään kiitokseksi ystävällisyydestä.
Isän ja äidin isäntänä oli miliisiperhe. He ystävystyivät niin paljon, että kyläilivät samassa perheessä vielä kahden seuraavan matkan aikana. Pari vuotta myöhemmin isäntä tiesi että suomalaisia on jälleen kaupungissa ja tuli kirkonmäelle etsimään vanhempiani. Löysi, ja kutsui heille syömään.
Picture
Orvo, Inkeri ja miliisi.
Picture
Kahvitauolla Arvo, Inkeri, Orvo, Orvokki ja Terttu.
Seuraavana päivänä lähdimme Salon tilalle. Arvo ja äiti muistivat tien erehtymättömän varmasti. Miksi emme ymmärtäneet merkitä reittiä narulla, niin viime kesänä olisimme osanneet perille asti! Tilalla ei ollut tietenkään rakennuksista jäljellä kuin joitain kivijalkoja. Raparperi on kuitenkin sitkeä kasvi: oli komeasti rehevä ja suurella nupulla.Tuvan uunin kohdalla kasvoi koivu, sen alla söimme eväämme. Isä totesi äidille, että täältä en olisi ikinä osannut tulla etsimään sinua.
Kolme silloisista retkeläisistä ei ole enää joukossamme. Helvi menehtyi elokuussa 2003, entinen mieheni Pertti tammikuussa 2006 ja isä-Orvo tammikuussa 2008.
Tätä, melkein 18 vuoden takaista matkaa muisteli Kosken Terttu joulun alla vuonna 2008.​
​