Karjalan matka 15.-17.6. 2007

Retkikuvaukset

Tuunaiset Venäjän rajamailla 15.6.2007

Tulomme Niiralan tulliin oli sikäli yllätyksetön, että heti (eli pakollisen puolen tunnin jonotuksen jälkeen) ensimmäisellä tarkastusasemalla löytyi auton papereista motkottamista: automme seuraavaksi katsastuspäiväksi oli merkitty 12.3.2007. ”Tätä autoahan ei ole katsastettu!” Katsastustodistuksen avulla pystyimme kuitenkin osoittamaan, että juuri tuo oli ollut katsastuspäivä, eli konttori oli vain merkinnyt seuraavan katsastuksen päivämäärän väärin.

Asetuimme sitten asioitten jouduttamiseksi passintarkastusjonoon kasseinemme aakkosjärjestyksessä. Juuri kun ensimmäisenä olleet Airevuot olivat menossa läpi, tultiin sanomaan että kuljettajan viisumissa on ongelmia. Kuljettaja Keijo oli juuri minulle selittänyt, että vanha viisumi loppuu tänään ja uusi alkaa huomenna. Ei hätää, yritin selittää, enkä millään uskonut kun tullimies väitti että Keijon viisumi ei todellakaan ole tänään voimassa.

Tässä vaiheessa pyysin ryhmäämme palaamaan autoon että saisimme rauhassa selvittää asian. Koppalakin koosta päätellen varsin korkeassa asemassa oleva toinen tullimies näytti Keijon passia, johon oli 15.6. voimassa olevan viisumin päälle todellakin lyöty 23.5. paksu leima ZAGASHENO (mitätöity). Toisin sanoen Venäjän konsulaatti Helsingissä oli mitätöinyt vanhan viisumin samalla kun myönsi uuden. Mutta väliin jäi vajaa kuukausi, jolloin mikään viisumi ei ollut voimassa. Tätä eivät Keijo eikä hänen bussiyhtiönsä (matkatoimisto?) olleet huomanneet.

Eikä koskaan saa tietää homman ”ryssinyt” konsulaatin virkailijakaan – ellei Lomalinjan Raili Hakkarainen mene hänen luokseen puhelinlinjoja myöten.

Meille annettiin kolme vaihtoehtoa:

1. Etsitään Suomesta toinen kuljettaja, jolla on voimassa oleva viisumi. Ajatus tuntui täysin mahdottomalta, olihan perjantai-iltapäivä ja oltiin kaukana isommista kaupungeista ja bussiyhtiöistä.

2. Joku muu omasta ryhmästämme ajaa auton Lahdenpohjaan. Valitettavasti joukossamme oli vain henkilö- tai kuorma-autokortillisia kuskeja.

3.  Odotetaan puoleenyöhön, jolloin Keijon viisumi tule voimaan ja ajetaan sitten ilman ruuhkaa yli rajan.

Sää oli ankea, joten arvelin ettemme kuitenkaan saisi paljon aikaan Lahdenpohjassa sinä iltana ja pyysin matkalaisia varautumaan vaihtoehtoon 3. Siispä palasimme Suomen puolelle. Tuntui turhauttavalta mennä passijonoon Suomen suuntaan, eihän meitä ollut päästetty edes käymään Venäjällä!

Tällä välin Keijo sai kiinni Raili Hakkaraisen, joka ryhtyi etsimään toista kuljettajaa. Tuntui suorastaan pieneltä ihmeeltä kuulla, että jatkuvalla viisumilla varustettu vapaa kuski löytyi niinkin läheltä kuin Parikkalasta, tunnin matkan päästä. Bussiyhtiö tarjosi meille välipalan Tohmajärven Nesteellä, jolla olimme juuri pari tuntia aiemmin syöneet. Odotellessa tehtiin 9-ruksinen lottorivi, (panos n. 2€/h), Markku sai kunnian säilyttää kupongin. (Miten lienee käynyt? Ajetaanko  seuraavalle retkelle sukuseuran omalla nelivetomaasturilla?)

Uusin voimin palasimme rajalle. Olo oli kuin seiväshyppääjällä, joka on nostanut otekorkeutta: pyritään ylemmäs, mutta tarvitaan lisää vauhtia. Jono oli pidentynyt muutamasta henkilöautosta muutamaan kymmeneen (kuulemma ostosmatkailijoista ja Suomen puolelta töistä palaavista venäläisistä). Kävin tinkimässä Suomen tullimiehiltä jonon ohitusoikeutta, olihan joukossa aika monta senioria – niinkuin kuuluu sanoa (vanhuksiahan ei nykyisin olekaan). Ensimmäinen tullimies: ”Samat säännöt kaikille!” Mutta vuoroesimies auttoi: hetken päästä ajoi edessämme puomit aukaisten tullin auto, jonka perässä ajoimme vasenta kaistaa jonon kärkeen ja pääsimme heti auton paperien syyniin. Tarkastaja oli tietysti vaihtunut, ja vanhat selitykset katsastuspäivästä piti antaa uudelle tullimiehelle – tai  tällä kertaa -naiselle.

Passitarkastukseen ryhmämme järjestyi aakkosjärjestykseen kuin automaattiohjattuna. Todettiin, että onhan tätä jo harjoiteltu ja yhdet sulkeiset pidetty. Läpi mentiin eikä rima taatusti heilunut! Bussin kello näytti 21.10. Puomille ensi kertaa tultaessa oli Juha laittanut sen Venäjän aikaan, silloin 15.40. Ennätystuloksemme oli siis viisi ja puoli metriä, anteeksi tuntia, olosuhteet erittäin ennätyskelpoiset sikäli että oli sekä vesisade että vastatuuli.

(Muuten: Palatessa rajalla kului tasan tunti, ja kun kelloa siirrettiin juuri sen verran taaksepäin, huomasimme että itse asiassa rajalla ei ollut kulunut minuuttiakaan. Tätäkö se suhteellisuusteoria tarkoittaa?)

Rajan ylitettyämme pääsimme viimein tekemään tuiki tarpeellisia virvokeostoksia. Palkitsimme itseämme niin runsain mitoin, että Tax-freen kassapoika antoi yhden pullollisen ilolientä kaupan päälle. Se päätettiin lahjoittaa sijaiskuljettajalle, joka oli lahjoittanut meille vapaailtansa ja jolla oli tiedossa jo seuraavana aamuna klo 5.30 lähtö Joensuusta Sortavalaan toisen ryhmän kanssa.

Lahdenpohjaan saavuimme klo 22.30. Myöhästyimme jo kertaalleen myöhennetyltä illalliselta puolitoista tuntia, mutta moinen mahtuu selvästikin ongelmitta venäläiseen toleranssiin, koska ravintoloitsijalta ei kuultu valituksen sanaakaan.

Kuulimme aamulla Keijolta, että varakuski oli tuonut auton Kiteelle n. 1.30, ja bussi oli palannut kahdensuuntaiselta (Keijo yhdensuuntaiselta) matkaltaan Lahdenpohjaan aamukuuden maissa. Keijon uudet seikkailut ryhmämme kanssa alkoivat lakonisen parin tunnin yöunen jälkeen, jolloin hän ensi töikseen huomasi, että polttoainesäiliön korkki oli aukaistu. Jollekulle oli tullut välttämätön tarve lainata tankistamme aamun tunteina 50-60 litraa naftaa.

Muistiin tallensi 18.6.2007, Tapio Tuomela


Toista kertaa Tuunalassa

Olen tullut sukuun avioliiton kautta, joten minulla ei ole karjalaisia sukujuuria. Appivanhemmiltani olen kuitenkin kuullut paljon Tuunaisen suvun historiasta Karjalassa. Ensimmäisen kerran kävin Metsämiklin Tuunalassa kesällä 2006 Jaakkiman Sanomien lukijamatkan yhteydessä. Silloin vierailimme paikalla pikaisesti mieheni Markun kanssa Tuunaisten entisten naapurien seurassa.

Ehdimme seisoa hetkisen ehjänä säilyneellä Tuunalan tuvan rapulla ja katsastaa entistä pihapiiriä, josta vielä selvästi erottuivat tuvan ja navetan kivijalat. Koetimme myös hiukan mittailla talon kivijalan suuruutta ja raivasimme polun omenapuille, joista otimme mukaamme muutaman omenan raakileen. Mutta mikä oli se kivimuuri keskellä pihaa tuvan ja navetan välissä? Tämä ja moni muukin avoimeksi jäänyt kysymys kirvoitti vilkkaita keskusteluja Martin ja Toinin kanssa kotiin palattuamme.

Niinpä oli mielenkiintoista osallistua sukuseuran tämän kesän Karjalan-matkalle ja samalla tutustua suvun jäseniin, joista monia tapasin nyt ensimmäistä kertaa. Oli myös hauska seurata, kuinka määrätietoisesti seniorimatkalaiset suuntasivat vanhoille tutuille kotipaikoilleen. Sinne taivallettiin ruohoisessa ja kuoppaisessa maastossa vanhoja tienpohjia seuraten jopa kävelykeppeihin nojaten. Kepit saattoivat hiukan hidastaa matkantekoa, mutta eivät estäneet matkalle lähtöä. Samaa sisukkuutta osoittaen lienevät Tuunaiset aikoinaan evakkotielle lähteneet.

Nyt kun meillä oli Arvo selostamassa matkakohteita, selvisi Martin ja Toinin kertomuksissa mainittujen Ameriikan ja Alavin peltojen sijainti ja monet muut asiat. Arvon Tuunalan tuvan rapuilta Tuunaisen suvulle välittämä Taneli-ukon siunaus vuosikymmenien takaa oli myös vaikuttavaa kuultavaa. Siunauksen toivottaminen lienee ollut tyypillistä Taneli-ukolle.

Kun matkan jälkeen kerroimme kotona Arvon välittämästä siunauksesta, Toini rupesi muistelemaan kuinka Tuunaisen naapurin emäntä Sikiön Tyyne oli kertonut hänelle yhdestä tällaisesta tapauksesta. Tyyne oli kerran palannut ystävänsä Hirvosen Idan ja Taneli-ukon kanssa seuroista. Kun naiset olivat eronneet Tanelista tienhaarassa, Tyyne oli haikeana ja liikuttuneena seurannut kuinka Taneli-ukko saatteli tytärtään Idaa jäljellä olevalle matkalle tätä rakkaasti siunaten. Tyynen isä oli kuollut jo hänen pienenä ollessaan, joten hänellä itsellään ei ollut enää mahdollisuutta päästä osalliseksi oman isänsä siunauksesta.

Tuunalan pihapiiri osoittautui todella laajaksi. Edellisen kesän vierailulla olin kuullut entisiltä naapureilta mainintoja Tuunaisten suuresta puutarhasta. Sukuretkellä ehdimme paremmin tutustua pihapiiriin ja seniorimatkalaisten kertomukset vahvistivat edellisenä kesänä kuulemiani puheita. Arvo kertoi puutarhassa olleen aikoinaan ainakin 50 omenapuuta. Hilkka kertoi kuinka puutarha sijoittui tuvan ja riihen väliselle alueelle etelään viettävällä rinteellä. Sieltä löytyikin vanhasta puutarhasta kertovia kasveja: omena- ja kirsikkapuita sekä syreeni-, ruusu- ja viinimarjapensaita. Melko kaukaa metsänreunasta löytyi kivijalka, jonka paikalla riihi oli sijainnut.

Oli myös mielenkiintoista vierailla Kuokkaniemen ja Paikjärven tiloilla. Salon tilalle asti emme päässeet tällä kerralla, joten seuraavan matkan siemen on jo kylvetty. Matkan jälkeen lueskelin sukuseuran kotisivuilla julkaistuja muisteluksia uusin silmin. Kun niiden tapahtumapaikat ovat tutumpia, niiden sisältökin avautuu uudesta näkökulmasta. Lukekaapa vaikka Linda Tuunaisen ”Mielikuvitusmatkalla Metsämiklissä”.

Sukuseuran matkalla mukana olleena, Aila Vanhatalo


Saavuttamaton Salo

Lauantaina antoisan Metsämiklin retken jälkeen oli vuorossa Ilomäen tanhua. Syötyämme siellä eväät, porukka jakautui kahtia. Osa lähti hotellille, Juhon ja Helmin klaani, vahvistuksena Aila, Markku ja Juha, valmistautui tunnusteluretkelle Salon tilalle. Irma uskoi kotiin jääneiden pelottelut turhasta reissusta ja liittyi hotellille menijöihin.

Picture
UAZ -pakettiauto

Ilomäen pellolla pakkauduimme armeijan nelivetomaasturiin  ja sitten mentiin! Maasturin takapenkkinä oli muotoiltu saunan laude, jalkoja vain lyhennetty. Me lauteilla istujat toivoimme kovasti että auton takaovet olisivat napakasti lukossa ja lukko kunnossa. Liikkeelle lähdettiin rivakasti. Tiessä oli suurempia ja pienempiä monttuja, mutta ei niin valtavia että vauhtia olisi kannattanut hiljentää. Välillä tie kapeni olemattoman pieneksi, koska vesi oli vienyt osan tiestä mennessään. Oli suoranainen onni, ettei saunan lauteilta kaikkea edes nähnyt mistä mentiin. Ymmärsimme että venäläinen auto sietää paljon enemmän kuin meidän menopelit.

Vauhti oli tasainen, nopeusmittarin mukaan 15 km tunnissa, sama myös auton seisoessa. Mutkissa lauteilla istuvat tutustuivat G-voimiin. Kuopat tuntuivat takamuksessa pehmustamattomalla penkillä. Ihmettelimme, miten Arvo pystyi ottamaan pienet nokoset, kun meillä muilla oli täysi työ pysytellä penkillä.
Picture
Kurvasimme Nivan kansakoululle. Seinässä luki vieläkin KANSAKOULU vaikka talo oli jo jonkin verran rapistunut. Siellä kävivät koulua Inkeri, Arvo, Eero, Kerttu ja Irmakin ehti käydä pari viikkoa ennen kuin tuli lähtö sisämaahan. Erkki kävi koulua Paikjärvellä
Picture
Arvo neuvoi Kukkalammentien päähän, josta jalkauduimme tutkimaan, josko olisi vielä mahdollisuus autoilla. Selveni pian, että tiellä pääsisi parhaiten vain kanootilla, jota meillä ei ollut mukana. Metsässä tie(joki)uraa seuraillen pääsi kulkemaan ja karttaa tulkitsevat Ari ja Juha opastivat eteenpäin. Entisiä peltosarkoja oli vielä aistittavissa, mutta erkanevaa tien pohjaa Salolle emme löytäneet millään. Rämmimme Salon suuntaan, mutta ei minkäänlaista havaintoa raunioista. Aikakin alkoi käydä vähiin, joten ei auttanut muu kuin tunnustaa, että metsään tutustumiseksi jäi. Paluumatkalla Santtu, 8 v., löysi itsestään karatemestarin. Kaikki lahot puut mestari näki tarpeelliseksi potkaista nurin. Automatkalla takaisin Santulla kului aika hyvin hyttysiä metsästäessä ja taisi niitä useamman kymmenen saadakin.
Picture
Seuraava etappi oli Mensuvaaran meijeri, jossa Juho Tuunainen toimi isännöitsijänä ennen sotia. Ei voi kuin ihmetellä kuinka Arvo muisti minkä mäen puolivälissä täytyy pysähtyä. Ja toden totta, paikalta löytyi kivetty kuoppa, jossa oli säilytetty sahanpurujen seassa jäitä. Siis kylmähuone, kooltaan noin 7 x 5 metriä, syvyyttä noin kaksi metriä.
Picture
Paluumatkalla selveni että Ari oli opetellut venäjää ennen matkaa: sanakirjasta n.5 tehokasta sanaa. Hän pyysi kuskia poikkeamaan Nivan asemalla, joka oli varmaankin samassa kunnossa kuin ennen sotia.
Picture
Siinä lähellä on (oli) kuulemma Metsämiklin kirjasto. Inkeri Rovaniemeltä harmitteli kuultuaan, että kävimme Nivan asemalla. Hänellä on kirjastosta ennen sotia lainattu kirja. Epäili lainausajan umpeutuneen, joten olisimme voineet palauttaa kirjan
Picture
Sääkin suosi meitä, ei tullut kuin pieni ripsaus vettä Metsämiklistä lähtiessä. Mielenkiinnolla kuuntelimme Arvon kertomuksia missä mitäkin oli ollut. Suuntimaa saimme myös Helmi-mummon ja Miina-tädin kotipaikoista. Vaikka emme Salon tilaa löytäneetkään, oli sen verran hieno kokemus päästä niinkin lähelle, että paikan melkein aisti. Tästä innostuneena Kirsi ja Terttu päättivät, että vielä se Salon tila kaivetaan esille. Kompassi on kuulemma mainio väline, harmi vain että kumpikaan ei tiedä siitä muuta kuin sen, että sitä ei kannata rikkoa. Uuteen retkeemme toivomme matkaseuraa!

Retkellä 15 – 17.6.2007 mukana seikkailleet

Terttu Koski ja Kirsi Kirves
Sukuseuran kotiseutumatka Jaakkimaan
ja Sortavalan maalaiskuntaan Kuokkaniemelle
15.6.-17.6. 2007


Matkan osanottajat Taneli ja Anna Tuunaisen suvusta, yhteensä 16 henkilöä:
  • Johannes (Juho) Tuunaisen perheestä: Inkeri Mikkilän tytär Terttu Koski ja poika Ari Mikkilä, Arvo ja Ari-Pekka Tuunainen sekä Santtu 8 v. Irma Pentinmäki ja hänen tyttärensä Kirsi Kirves
  • Tuomas Tuunaisen perheestä: Hilkka Airevuo ja hänen poikansa Juha, Anja Tuomela, Tuula-Marja Tuomela-Nyman ja Max 14 v, Tapio Tuomela sekä Taru Tuomela
  • Martti Tuunaisen perheestä: Markku ja hänen vaimonsa Aila Vanhatalo

Muistot on siirrettävä seuraaville sukupolville

Tuunaisen sukuseurassa on todettu, että joukossamme on jäljellä vain muutamia, joilla on henkilökohtaisia muistoja Tuunaisten asuinpaikoista, Metsämiklin Tuunalasta, Paikjärven sekä Salon tiloista sekä Ilomäen tilasta Sortavalan Kuokkaniemellä. Ikävä kyllä kaikki, joilla olisi noita muistoja, eivät enää kyenneet lähtemään tälle matkalle.

Joka tapauksessa on kiire siirtää seuraaville sukupolville perinnöksi nuo kallisarvoiset muistot Tuunaisen suvun elämästä ja asuinpaikoista entisinä aikoina. Tässä joukossa tehtävä lankesi lähinnä Arvolle, Hilkalle ja Anjalle, olivathan he lapsuudessaan joko asuneet tai vierailleet yllä mainituissa paikoissa.

Metsämiklin Tuunalassa 16.6.2007

Olimme saapuneet myöhään perjantai-iltana 15.6.2007 Lahdenpohjaan ja majoittuneet Hotelli Annikkaan. Edellisen päivän sateen jälkeen aurinko paistoi täydeltä terältään, kun lauantaiaamuna Keijo-kuskimme suuntasi auton kohti Metsämiklin Tuunalaa. Sitä lähestyessämme Arvo esitteli meille tilaan kuuluneita alueita, Rapion, Amerikan sekä Alavin peltoja, jotka ovat Miinalan ja Nivan välisen tien varrella, mutta ovat nyt osittain metsittyneitä. Nämä kolme aluetta mukaan luettuna Tuunalaan on kuulunut kartan mukaan 11 erillistä palstaa, sillä Taneli Tuunaisen tiedetään ostaneen aina tilaisuuden tullen lisää maata, olihan hänellä kuusi poikaa työvoimaksi.

Kun automme saapui Uimosen myllyn padolle, Hilkka, Juha ja joku muukin osasivat ottaa oikean suunnan ukon ja mummon entiselle kotipaikalle Tuunalaan. Ennen vanhaan myllyltä lähti Metsämiklin kylään soratie, joka nyt oli täysin hävinnyt, mutta ei hätää, kiiruhdimme Hilkan ja Juhan perään. Pitkä jonomme kahlasi seuraten heidän jälkiään melkein juoksujalkaa runsaan kasvillisuuden läpi kohti tärkeää päämääräämme.

Osuimme samaan suuntaan kulkeneen traktorin jäljille, jotka ihme kyllä veivät Tuunalaan. Perillä hämmästelimme pientä kynnettyä aluetta entisen talon takana. Mitä siihen lienee kylvetty, siitä emme päässeet perille, mutta pienet vihreät ”piikit” näyttivät enemmän rikkaruohoilta kuin minkään muun kasvin taimilta. Aikaisemmilla vierailuillamme siellä ei ole ollut näkyvillä mitään paikallisten asukkaiden jälkiä; ainoastaan Juha Airevuon vuosia sitten tiukasti kiinnittämä Tuunaisen suvun kilpi oli viety betoniportaista. Kukahan sitäkin oli tarvinnut?

Raunioilla

Kun saavuimme Tuunalan raunioille, seurueemme hajaantui kuin varpusparvi etsimään, mitä alueelta löytyisi. Asuinrakennuksesta oli jäänyt jäljelle osa kivijalkaa sekä betoniportaat, siinä kaikki. Talon ”sisälle” oli kasvanut melko suuria puita ja pensaita. Arvo ja Hilkka ovat piirtäneet muistinvaraisesti rakennuksen pohjapiirustuksen, mutta Ari käytti nyt mittakeppiä, jolla saatiin vielä tarkemmin selville talon koko. Pohjakerroksen päädystä löytyi kellarin oviaukko, josta miehet kurkistelivat sisälle.

Sikiöön menevä tie on nyt vaivainen polku, mutta sen varrelta oli jokin aikaisempi retkikunta löytänyt Tuunaisen melko uudeksi jääneen betonikellarin. Nyt Aila, Markku ja jotkut muutkin kävivät toteamassa sen olevan yhä jäljellä. Tämä olikin Metsämiklin tilan ainoa ehyeksi jäänyt rakennus.

Asuinrakennus oli rakennettu rinteelle, mistä aikoinaan jatkui ylöspäin laaja peltoaukeama, mutta metsä oli tähän mennessä jo haukannut siitä suuren osan. Rinteessä oli runsasvetinen lähde, josta saatiin painovesi sekä asuinrakennukseen että navettaan. Heräsi kysymys, vieläkö lähde olisi tallella, ja ihme kyllä se löytyikin erään ison koivun juurelta osittain roskien peittämänä. Tarkkasilmäiset nuoret miehet löysivät keittiön betonilattiasta vesijohdon ja viemäriputken, eikä aikaakaan, kun entisessä puutarhassa huomattiin yhä pystyssä oleva kasteluputki.

Puutarha oli perustettu rinteelle samaan tasoon kuin asuinrakennus. Näen vieläkin sieluni silmillä sen leveän keskuskäytävän, jonka molemmille puolille oli istutettu riveihin kymmenet omena- ja kirsikkapuut, monenlaiset marjapensaat ja kukkaistutukset. Se oli lapsuutemme paratiisi, josta oli lupa ottaa omenia, kunhan myös söi ne. Kitkerän makuiset hedelmät heitimme kuitenkin aidan takana laiduntavalle suurelle sonnille!

Kasteluputken lisäksi löysimme muitakin jäännöksiä entisestä puutarhasta: muutamia raihnaisia omenapuita, rinteen täydeltä villiintynyttä kirsikkapensaikkoa sekä tiheän ryhmän juhannusruusuja, joiden läpi oli vaikea päästä. Jotkut meistä kätkivät laukkuunsa muutamia pieniä omenapuun oksia, jotka vietiin salaa rajan yli oksastettaviksi omiin puihin koti-Suomessa.

Puutarhan takaa rinteestä Aila ja Hilkka onnistuivat löytämään riihen jäännökset. Edellisillä retkillä kukaan ei ollut niitä huomannut etsiäkään.

Talon piha-alue oli aikoinaan jaettu pengerretyllä kivimuurilla kahteen osaan, jolloin yläpihaksi oli saatu tasainen alue maata siirtämällä. Sen reunalla näkyi vieläkin raihnaisia syreenipensaan jäännöksiä.

Alapiha ulottui kivipenkereestä navetan seinään saakka. Tämä ennen niin mahtava kivinavetta on nykyisin pelkkä rauniokasa, jonka seinistä ovat jäljellä vain betoniset osat. Heti Tuunalan pihalle saavuttaessa huomiota herättää navetan päädyssä oleva vetosilta, joka on kauan sitten rakennettu lähinnä kivestä. Sitä pitkin hevoset vetivät luhtiin (vintille) heinät, joita pudotettiin tarpeen mukaan runtukasta (luukusta) alas eläimille jaettavaksi.

Arvo ja Hilkka ovat tehneet muistinvaraisesti myös navetan pohjapiirroksen, johon monet seuramme jäsenet lienevät jo tutustuneetkin. Uskon, että seistessään raunioilla moni meistä saattoi kuvitella näkevänsä kotieläimiä täynnä olevan navetan, jonka tärkeimpiä asukkeja ovat olleet kuuluisat, moneen kertaan palkitut kantakirjalehmät. – Nyt suuren raunionavetan ainoa asukas on kyykäärme!

Arvo perinteen siirtäjänä

Arvon sitkeyttä ihmettelimme kaikki, sillä hän tulla raahusti jonossa viimeisenä kahden kepin varassa lähinnä Ari-Pekan avustamana tuon vaivalloisen viidakon läpi Tuunalaan, jonne oli kävelymatkaa sentään toista kilometriä. Väsyneenä Arvo istahti tuvan portaille levähtämään, mutta ei aikaakaan, kun tämä 80-vuotias veteraani jo nousi pystyyn kertoakseen kuinka tässä talossa oli eletty luontaistaloudessa ennen sotia.

Jo automatkalla Arvo oli esittänyt pitkän tarinan, josta kävi ilmi perheen ja palkollisten ahkera työnteko. Taloon saatiin rahaa erilaisista hyödykkeistä, erityisesti voista, joka oli yksi huomattavimmista tulolähteistä. Muitakin tärkeitä myyntituotteita Arvo mainitsi, esimerkiksi viljan ja heinät.

Seurueemme kerääntyi vähitellen portaiden eteen, jossa kuuntelimme liikuttuneina Arvon kertomuksia entisistä ajoista. Hänellä onkin ihmeen selkeät muistot tilan vanhoista asioista, olihan hän Metsämiklissä koulua käydessään ollut päivittäin mukana talon arkielämässä.

Syyskuussa 1944 sodan loputtua Metsämiklin kylän asukkaat joutuivat evakkoon ruotsinkieliselle alueelle, Pirttikylään. Täysin toimettomaksi joutunut Taneli-ukko oli muukalainen vierasta kieltä puhuvien joukossa. Tätä hän ei kestänyt, ja muutamassa kuukaudessa hän joutuikin vuoteen omaksi. Oli varmaan kohtalon johdatus, kun Arvo pääsi käymään isovanhempiemme evakkopaikassa vain pari viikkoa ennen Taneli-ukon kuolemaa. Lähtiäisiksi Arvo sai häneltä tärkeän tehtävän: Hänen tuli välittää suvulle ukon siunaus, niin että se siirtyisi edelleen sukupolvesta toiseen. Tätä ukon pyyntöä Arvo on uskollisesti noudattanutkin sen jälkeen kaikissa suvun tapaamisissa.

Toivottavasti sukumme nuoriso ei unohda juuriaan, vaan vie eteenpäin viestiä menneistä ajoista koti-Karjalassa.

Anja Tuomela


Kuokkaniemen Ilomäessä

Picture
Kuva on otettu v. 1942 jatkosodan aikana. Talvisodan ajan kova pakkastalvi oli palelluttanut omenapuut.

Lauantai 16.6.2007. Toinen kohteemme oli Tuomaan perheen asuinpaikka Sortavalan maalaiskunnan Kuokkaniemen Ilomäessä. Sinne menevälle tielle linja-automme olisi ollut liian suuri, joten meidän oli käytettävä venäläisiä taksin röttelöitä, jotka Tapio sai tilatuksi. Melkein poluksi muuttunut soratie Jaakkiman Reuskulasta Kuokkaniemelle oli venäläisten kuskien mielestä erittäin hyvässä kunnossa., mitä pahoin epäilimme.

Eipä aikaakaan, kun olimme kuitenkin päässeet onnellisesti Ilomäen koulun pihalle. Olemme viipyneet siinä tuokion jokaisella retkellämme aivan kuin pyhiinvaeltajat konsanaan, kouluhan on ollut yksi lapsuutemme tärkeimmistä kiintopisteistä. Opettaja Auvisen omenapuut olivat yhä tallella. Muistan, kuinka hän syksyisin heitteli meille välitunnilla omenia ja huuteli raja-Karjalan murteella: Täss’ ois teille ”juaplukoita”! Tässä oli ollut Ilomäen koulu, ja kilometrin päässä olevan kotimme nimikin oli sama, Ilomäki!

Meidän Ilomäen kotimme näkyi ennen vanhaan koulun ikkunoista, sillä koulun ja meidän välillä oleva maasto oli tasaista peltoa. Nyt yksi romutakseista, entinen armeijan kuljetusauto ajaa rymysi heinäpeltoa pitkin aivan kotimme raunioiden eteen, että saatiin koko seurue koolle. Avara piha-alueemme oli muuttunut tiheäksi viidakoksi: suuret koivut, lepät ja korkeat, tuuheat pajupensaat muodostivat lähes läpipääsemättömiä esteitä. Saimme kierrellä päästäksemme tuvan raunioille. Sieltä ei pystynyt juuri lainkaan näkemään aukealle pellolle.

Talomme oli rakennettu loivalle etelärinteelle, ja ojien mentyä umpeen koko pihamaa oli aivan vesittynyt. Kivijalan rippeistä saatiin selville rakennuksen muoto ja koko. Uunit olivat romahtaneet kasoiksi, joiden päälle oli ehtinyt kasvaa ryhmä melko paksuja koivuja ja raitoja.

Kotitalomme oli melko korkea, mansardikattoinen, valkoiseksi rapattu lautarakennus. Meillä oli tupakeittiö, tyttöjen pieni huone ja kaksi suurempaa kamaria. Toista viimeksi mainituista pidettiin kylmänä ruokakamarina, ja sen takaosa oli erotettu kevyellä seinällä vaatekamariksi eli ”putkaksi”.

Tyyne-äitimme harrasti kukkia ja oli istuttanut ryhmiin kauniita perennoja, mutta nyt niistä ei näkynyt jälkeäkään. Vähän ennen talvisotaa perustettu puutarhamme oli jo alkanut tuottaa jonkin verran omenia ja marjoja, mutta nyt sekä puut että pensaat olivat täysin kadonneet. Olimme ehtineet asua Ilomäessä vuodet 1934 – 1944, josta ikävä kyllä oli mennyt toista vuotta hukkaan ollessamme evakossa Pohjanmaalla.

Ennen niin avaran pihamme reunassa kaivon luona kasvoi ennen sotia valtavan suuri kuusi. Lapsena yritimme jopa kiivetäkin sen alaoksille. Minne kuusi oli kadonnut, sitä taivastelimme ensimmäisellä matkallamme. Meille se puu oli ollut kuin majakka keskellä merta, ja me lapset olimme siitä ylpeitä. Olihan se sentään elossa, mutta jokin turma sille oli tullut, sillä osa siitä oli repeytynyt pois. Meidän oli mentävä melko kauas pellolle, ennen kuin kuusen voi erottaa kaiken ryteikön keskeltä. Tänä kesänä sen olemassaoloa ei ehditty tarkistaakaan.

Navetastamme oli jäljellä vain osa sikalan betoniseinää eikä muista ulkorakennuksista ollut jäljellä hirrenpätkääkään. Navetan takana kohoavan Riihenmäen toinen pää on paljasta silokalliota, jolle riihemme oli aikoinaan rakennettu. Kallion reunamilla ja koko mäellä kasvoi yhäkin samoja kukkia kuin lapsena ollessamme: punaisia, hieman tahmeavartisia mäkitervakoita, pehmeitä kissankäpäliä, niittyleinikkejä ja paljon muuta.

Mansikat eivät olleet vielä kypsyneet. Riihenmäellä Max-poika ojensi Anja-mummille yllättäen kaksi suurta kukkakimppua. Sen muistan vielä kauan. Ne täytyi jättää ikävä kyllä hotellihuoneeseen, sillä kasvien vienti rajan yli olisi rikos.

Hilkka ja Anja johdattivat seurueemme ensimmäiseksi juuri Riihenmäelle, lapsuutemme mielipaikalle, jossa voimme istuskella, keskustella ja ihailla edessämme avautuvia Tuomas-isämme peltoja. Nämä viljavat savipellot tuottivat hyvin: monena vuonna meiltä myytiin esimerkiksi heinää ja viljoista eniten ruista, joilla maksettiin velkoja, sen me lapsetkin hyvin tiesimme.

Suureksi ihmeeksemme huomasimme venäläisen sovhoosin salaojittaneen peltomme, vieläpä monen entisten naapuriemmekin maat. Edellisellä käynnillämme peltomme kasvoi selvää timoteiheinää, tänä kesänä sekalaiset luonnonheinät näyttivät valloittaneen alueen.

Metsä on jo alkanut hiipiä peltojemme reunuksille, mutta avara näköala on säilynyt tutun näköisenä. Pellon puolivälissä virtaava valtaoja kasvaa nykyisin pajukkoa, joten kohta salaojituksen toiminta saattaa estyä. Vahinko, ettei nyt ollut tilaisuutta tehdä pientä kiertomatkaa entiseen metsäämme tuolla pellon takana.

Koko metsä oli lapsuutemme aikana aidattu lehmien laidunmaaksi. Jollakin edellisellä retkellämme olemme löytäneet samat karjan polut, joita pitkin Hilkka ja minä kuljimme lehmiä etsimässä. Ne osasivat kyllä kotiin, kun huutelimme: ”He, pois kottii, he!”

Meillä on niiltä ajoilta monia muistoja: Joskus emme löytäneet lehmiä ollenkaan, jos ei kellon ääntä kuulunut. Silloin tulimme tyhjin toimin takaisin. Meidät opetettiin tähän työhön Hilkan ollessa ehkä 7-vuotias ja minä vasta 4-vuotias, mutta uskoin olevani siskon turvana! Kaksi lehmistä yritti aina puskea minua ja joskus se onnistuikin. Sen varalta minulla oli aina kädessä iso piiska.

Kesäaikaan lapsuudessamme Ilolammessa uiminen oli toiveidemme keskipiste. Sen kirkas sininen silmä oli näköpiirissämme, liikuimmepa missä kohtaa tahansa kotitanhuvilla. Uimaan pääsi, kun oli suorittanut jonkin urakan, vaikkapa kitkenyt yhden rivin porkkanoita, haravoinut heinäpellolla yhden saran ojanpientareen, tiskannut astiat jne. Työ ei näin ehtinyt koskaan tuntua loputtomalta raatamiselta, ja urakat olivat aina kunkin lapsen ”kokoisia”.

Ennen sotia perheessämme oli vain kolme tyttöä. Tiesimme, missä kohtaa lammen ranta oli kovapohjainen ja turvallinen, joten meitä ei tarvinnut kenenkään vahtia. Nyt ovat vuosikymmenet tehneet tuhoa ihanalle Ilolammelle. Tuuheat pajupensaat peittävät entisen näkymän. Koivut ovat kasvaneet lammen ympärille, mutta pahinta on se, että lammen vesi nousee jo pelloille saakka. Eihän sinne enää voisi mennä uimaan.

Miksi vesi nousee aina vain? Sitä on mietitty, ja jollakin edellisellä retkellä seurueemme miehet uskoivat nähneensä majavan pesäkekoja. Ne tietenkin rakentavat koko ajan patoja, jolloin lammen laskuoja ei voi toimia. Tämä saattaa olla tottakin.

Tänä kesänä huomasin koivujen olevan jo kuolemassa, niissähän ei ollut enää lehtiä. Niinpä Ilolammen sininen silmä näkyikin paremmin kuin vuosiin. Tätä näköalaa olemme ikävöineet vuosikymmeniä, ja jälleen jouduimme jättämään hyvästit rakkaalle Ilomäelle, ja samalla jäämme kaipaamaan myös Ilolammen sinistä silmää.

Anja Tuomela


Sukuseura Paikjärvellä

Sunnuntai 17.6.2007. Kolmas ja viimeinen matkapäivämme, sunnuntai, valkeni aurinkoisena. Oli miellyttävää todeta, kuinka paljon Annikka-hotelli oli uudistunut edellisen käyntimme jälkeen. Aamiaiselta lähdettyämme oli aika kiittää talon henkilökuntaa ja siirtyä Keijo-kuskimme kyytiin.

Ennen Lahdenpohjasta lähtöä viivyimme vielä hetken esi-isillemme rakkaassa, pahoin raunioituneessa Jaakkiman kirkossa, sankarivainajien hauta-alueella sekä vanhalla hautausmaalla. Siellä lepäävät monet sukumme jäsenet, joiden hautapaikkoja emme enää pysty löytämään. Matkakohteistamme Paikjärvi oli jätetty viimeiseksi, koska sinne oli helpointa päästä ja jatkaa sieltä matkaa Sortavalaan ja sieltä kotiin.

Tie oli yllättävän hyvä, ja automme nousi vaivattomasti Parkonmäelle, jonka korkeimmalta kohdalta näkyi osa Paikjärveä. Olen todennut jokaisella käyntikerralla, että näköala järvelle pienentyy koko ajan metsän vallatessa lisää alaa. Venäläiset ovat muuttaneet tien paikan, se näet kulki ennen sotia mäen alarinteessä aivan Tuunaisen läheltä. Lapsuudessamme oli sitä pitkin helppo kipittää järvelle uimaan, ja siellä Paavo-sedän luona kyläillessämme minäkin opin uinnin alkeet.

Talo rakennettiin veljesvoimin ja se valmistui vuonna 1930. Siinä oli tupakeittiö ja kaksi kamaria, ja isäni Tuomas perheineen asui siinä seuraavat kolme vuotta. Siinä talossa minä synnyin naapurimme Kormanon emännän avustaessa, niin minulle on kerrottu. Häntä kutsuttiin ”puapoksi”, mikä tarkoitti lapsenpäästäjää eli kätilöä. Tuomaalle tuli kuitenkin vuonna 1934 toivottu tilaisuus päästä itsenäiseksi tilalliseksi Sortavalan maalaiskuntaan Kuokkaniemen Ilomäelle, ja näin Paikjärven tila jäi Paavo-sedän hoidettavaksi.

Ennen sotia Parkonmäen rinteellä asusti useita pienviljelijöitä, joiden taloista vain rauniot ovat nyt jäljellä. Kotiseutumatkalla vuonna 1992 totesimme ihmeeksemme, että Paavo-sedän tiilinavetta oli säästynyt tuholta. Siihen tarvittavat tiilet oli aikoinaan tehty rakennuspaikalla omin miesvoimin. Navetan oven yläpuolelle oli kaiverrettu betoniin vuosiluku 1936, joka tänäkin kesänä oli yhä nähtävissä.

Navetasta kertoisin, että sen luhti (vintti) oli erittäin korkea ja tilava. Uskon, että suurin osa talvella tarvittavista heinistä mahtui sinne. Lehmille oli varattu osa navetasta, ja niitä hoiti Iida-sisar ennen avioitumistaan, ja sen jälkeen täytyi hankkia tilalle piikoja, sillä sedällä ei ollut emäntää. Osa navetasta oli sikalana, jossa kerrotaan olleen kerralla jopa 100 sikaa, joita hoitamaan palkattiin renki. Paavo-sedällä oli sopimus Huuhanmäen kasarmin kanssa, että renki hakee hevosella joka päivä sieltä jäteruoat lisämuonaksi sioille.

Vuonna 1992 tapasimme yllättäen Paavo-sedän navetalla vanhanpuoleisen venäläismiehen, joka kaikessa rauhassa hoiteli sikojaan sekä rakennuksen sisällä että sen ulkopuolella aitauksessa. Sovhoosin sikojako ne lienevät olleet? Miestä varten oli jostakin tuotu pieni hirsimökki asunnoksi. Tuon vuoden jälkeen Parkonmäellä näyttää riehuneen tulipalo, ehkä ukkosen aiheuttama, sillä kasvavia puitakin oli puoleksi palaneina rinteessä. Myös navetan luhti oli jäänyt tulen ruoaksi. Sen hiiltyneitä jäännöksiä rötköttää yhä maassa. Venäläismies mökkeineen oli myös häipynyt.

Tänä kesänä tuli mieleeni lapsuusmuisto Paikjärveltä:

Juuri ennen Talvisotaa kesällä 1939 vietettiin Paikjärvellä Paavo-sedän ja Sirkan häitä. Koko suuri suku, meidänkin perheemme, oli kutsuttu juhlimaan. Vanhoille ja arvokkaammille vieraille oli järjestetty vuoteet kamareihin, kun taas muille oli tehty pitkä siskonpeti luhtiin heinien päälle. Keskellä yötä Helmi-tädin (Johanneksen vaimo) pikkulapsi rupesi itkemään, jolloin pimeydestä kuului ärtynyt naisen ääni:

”On se kumma, ko hiä on lähtent tänne tuommosen hukkusen (avuttoman) lapsen kans!”

Helmi-täti, silloin jo kahdeksan lasta synnyttänyt äiti, yhdeksäs tulossa, tokaisi tähän napakasti:

”A, mie en ois piäst elläissää mihikää, jos en ois lähtent lapsen kans!”

Tuli hiljaisuus ja lapsikin nukahti.

* * *

Paikjärven talon betoninen perustus oli kestänyt melko ehyenä nämä monet vuosikymmenet. Talon alla ollut kellari näyttää olevan yhä aika hyvässä kunnossa. Puutarha on hävinnyt kokonaan, mutta rehevät luonnon puut, esimerkiksi kukkivat pihlajat ympäröivät talon paikan. Pihan kasvillisuus oli erittäin runsas: korkeassa heinikossa sai suorastaan kahlata, mikä kertoo paikan viljavuudesta. Ylempänä Parkonmäen rinteellä maasto on sen sijaan kuiva ja kivikkoinen, Taneli-ukko tiesi, mistä maa kannatti ostaa!

Nyt matkaseurueemme nuoret miehet tasapainottelivat navetan tiiliseinien päällä ja mittaus osoitti rakennuksen olevan 20 metriä pitkä. Tuvan ja navetan välimatka näytti olevan 30 metriä. Piha näyttää melko laajalta, koska sieltä avautuu näkymä pelloille.

Aurinkoinen, kallioinen Parkonmäki yllättää meidät joka kerta kauneudellaan. Tuntuu, ettei sieltä raaskisi millään lähteä pois. Lapsuudestani 30-luvulta on jäänyt mieleeni, kuinka järvi näytti siihen aikaan olevan lähellä, ikään kuin jalkojemme juuressa. Jokaisella kotiseuturetkellämme olemme viipyneet pitkän tovin rinteellä nauttimassa näköalasta. Eräällä Paikjärven matkallamme oli niin otollinen sää, että uskalsimme rakentaa kallion koloon nuotion ja paistoimme siinä makkaraa.

Tänäkin kesänä mäki oli sinisenään keto-orvokkeja, ja monin paikoin erilaiset maksaruohot peittivät silokallioita maton tavoin. Olisin halunnut poimia orvokkeja, mutta tiesin niiden kuihtuvan nopeasti. Sen sijaan päätin rikkoa lakia ja kaappasin mukaani melkoisen laajan turpeen keltaisena kukkivaa maksaruohoa. Sain sen tuoduksi rajan yli ilman vaikeuksia, ja olen istuttanut sen matkamuistoksi Kuusamon mökillemme. On jännittävää nähdä, kestääkö se Pohjolan pakkasetkin.

Kiitollisena Paikjärven matkan onnistumisesta

Anja Tuomela

Tältä näytti Metsämiklin Tuunalassa kesällä 2006
(Kuvat Aila ja Markku Tuunaiselta)


Retki Metsämikliin ja Salon tilalle 9-12.6.1991

Reippaat retkeläiset: Arvo Tuunainen, Inkeri ja Orvo Mikkilä, Helvi Holma (Inkerin ja Arvon serkku äidin puolelta), Orvokki Hyvönen sekä Terttu ja Pertti Koski.
Lähdimme anivarhain Nurmijärveltä pikkubussilla. Kaikki sujui pelottavan hyvin myös tullissa. Jonkin aikaa ajeltuamme alkoi kuskin niskaan nousta hiki. Hän, sen paremmin kuin kukaan muukaan meistä ei tiennyt, missä ollaan ja missä päin on Lahdenpohja. Kun paikallisille näytti suomalaista karttaa ei kukaan osannut neuvoa piirun vertaa. Lopulta kuitenkin osuimme päämääräämme, jossa isäntäperheemme olivat jo odotelleet meitä kyllästymiseen asti. Yövyimme näet paikallisissa perheissä.
Kaikkien isäntäperheet asuivat samassa kerrostalossa keskellä kaupunkia. Talon rappuun mentäessä hämmästys oli melkoinen. Rappukäytävä oli lievästi sanottuna siivoton. Roskaa, likaa, tupakantumppeja ynnä muuta roinaa. Viimeistelytyötkin olivat veli venäläiseltä jääneet tekemättä, koska rappukäytävä oli pelkkää rosoista sementtiä.
Isäntäperheen kotiin mentäessä aukeni tyystin eri maailma. Siellä oli siistiä ja paikat kunnossa. Tuntui vain, että oli ollut aikakoneessa ja palannut 30 vuotta ajassa taaksepäin. Vaikka iltapala ei kuulunut sopimukseen, oli teepöytä katettuna ja ystävällisyys aivan ylitsevuotavaa. Pertin ja minun isäntä osasi jonkin verran suomea, mikä helpotti keskustelua!
Aamu valkeni tihkusateisena, eikä kukaan ollut varautunut kumisaappailla, mutta lainasaappaita löytyi kaikille.
Paikallisten henkilöautoilla, merkkiä Lada, lähdimme Metsämikliin. Matkalla opimme, että jos autossa toimii edes toinen tuulilasinpyyhkijä sillon tällön, se riittää mainiosti.
Kävely Metsämikliin oli tunteita kuohuttava. Äiti oli silloin ensimmäistä kertaa sotien jälkeen Karjalassa. Hänelle palautuivat entiset ajat voimakkaasti mieleen. Tässä otettiiin kengät pois kun mentiin kouluun… Tässä oli sitä ja tässä tätä. Muistoja, muistoja….
Picture
Suomi-talo
Pertin ja minun pariskunta pyysi meitä äidin ja isän kanssa rouvan äidin kotiin, jossa heidän tyttärensä oli evakossa, koska hänen huoneensa oli luovutettu meidän käyttöömme. Mökki sijaitsi Lahdenpohjan laidalla ja oli Suomi-taloja, kuten he sanoivat. Siis oli sinne jäänyt suomalaisen koti. Oli ristiriitainen olo kenen talossa oikein oltiin? Oliko se enemmän entisen vai nykyisen omistajan? Ystävällisyys kuitenkin jatkui ja he kertoivat iloisesti että heidän taloaan ei oltu vielä käyty katsomassa, vaikka melkein kaikkia naapuritaloja olivat jo entiset omistajat käyneet katsomassa.
Pihassa oli heidän rakentamansa sauna, joka laitettiin välittömästi lämpiämään ja saunan jälkeen tietysti kahviteltiin.
Orvokki asui Helvin kanssa. Perheen teini-ikäinen tytär pyysi Orvokkia kanssaan illalla puistoon kuuntelemaan rock-konserttia. Tyttö esitteli Orvokille kotikaupunkiaan ja oli selvästi ylpeä kauniista kaupungistaan. Mutta mikä ihmeen malka meikäläisten silmissä on, kun näimme pääasiassa ränsistyneet talot, hoitamattomat ’puistot’, melkein pohjattomat kuopat teissä ja yleisen siivottomuuden. Konsertti oli kuitenkin mielenkiintoinen kokemus, vaikka Orvokki tunsikin itsensä hiukan ylikypsäksi kaupungin nuorison keskellä.
Orvokin perheen äiti oli lääkäri. Hän oli kokeillut Orvokin lenkkitossuja ja kyseli paljollako Orvokki luopuisi tossuistaan. Eivät olleet myynnissä, mutta Orvokki ’unohti’ lenkkarit lähtiessään kiitokseksi ystävällisyydestä.
Isän ja äidin isäntänä oli miliisiperhe. He ystävystyivät niin paljon, että kyläilivät samassa perheessä vielä kahden seuraavan matkan aikana. Pari vuotta myöhemmin isäntä tiesi että suomalaisia on jälleen kaupungissa ja tuli kirkonmäelle etsimään vanhempiani. Löysi, ja kutsui heille syömään.
Picture
Orvo, Inkeri ja miliisi.
Picture
Kahvitauolla Arvo, Inkeri, Orvo, Orvokki ja Terttu.

Seuraavana päivänä lähdimme Salon tilalle. Arvo ja äiti muistivat tien erehtymättömän varmasti. Miksi emme ymmärtäneet merkitä reittiä narulla, niin viime kesänä olisimme osanneet perille asti! Tilalla ei ollut tietenkään rakennuksista jäljellä kuin joitain kivijalkoja. Raparperi on kuitenkin sitkeä kasvi: oli komeasti rehevä ja suurella nupulla.Tuvan uunin kohdalla kasvoi koivu, sen alla söimme eväämme. Isä totesi äidille, että täältä en olisi ikinä osannut tulla etsimään sinua.
Kolme silloisista retkeläisistä ei ole enää joukossamme. Helvi menehtyi elokuussa 2003, entinen mieheni Pertti tammikuussa 2006 ja isä-Orvo tammikuussa 2008.
Tätä, melkein 18 vuoden takaista matkaa muisteli Kosken Terttu joulun alla vuonna 2008.